Sata vuotta torvisoittoa
Alkuinnostuksen jälkeen pitkä hiljaisuus
Viime vuosisata oli Suomessa todellista torviseitsikoiden kulta-aikaa. Seitsikkolaitoksen historiaa tutkineen FT Kauko Karjalaisen mukaan vaskiyhtyeiden sointi valloitti uutuudellaan, sillä aikaisemmin oli kuultu enimmäkseen puupuhallinvoittoista musisointia. Lisäksi vaskiseitsikkojen soitto soveltui paremmin ulkoilmatilaisuuksiin, koska kuuluvuus parani.
Karjalainen katsoo, että suomalainen torviseitsikko kuuluu tärkeimpiin musiikkiperinteisiin, joita kansallinen musiikkielämä synnytti 1800-luvun jälkipuoliskolla ja että sillä on oikeutettu arvoasema suomalaisessa musiikkihistoriassa.
Pitkistä musiikkiperinteistä tunnettu Kauhajoki oli mukana tälläkin soiton saralla jo ensimmäisten joukossa. Niinpä Kauhajoen soittokunnalla on tänä vuonna ilo juhlia satavuotisjuhliaan, jotka järjestettiin maaliskuun puolessavälissä.
Vuosisadassa maailma on muuttunut melkein tunnistamattomaksi, mutta messingin sointi on yhä ennallaan. Sen raikas, ikivihreä viehätysvoima vetoaa ihmiseen tänäkin päivänä, soittajaan ja kuulijaan.
"Kauniin kiiltävät torvet" alkavat soida
Nikolai Latva-Pukkila, soittokunnan basisti, kirjoittaa 15.12.1963 päivätyssä Torvimusiikin historiaa Kauhajoella - historiikissaan, että vuonna 1895 perustettuun nuorisoseuraan liittyi musiikkia harrastavia jäseniä, jotka aloittivat heti keskustelun torvisoittokunnan tarpeellisuudesta ja rupesivat keräämään varoja instrumenttien ostoa varten.
Rahaa kertyi riittävästi, ja vappuna 1898 nuorisoseura päätti perustaa torviseitsikon ja ostaa sen tarvitsemat soittimet. Tehtävä uskottiin apteekkari Aleks Rosendalin huoleksi. "Pian olikin kauniin kiiltävät torvet Kauhajoella, ja miehetkin jo värvättynä soittokuntaan .Rosendal ryhtyi johtajaksi ja johtikin soittokuntaa kuolemaansa asti, eli 5 vuotta. Hän oli hilpeäluonteinen ja hyvä johtaja." Nikolai Latva-Pukkila kirjoittaa.
Soittokuntaan kuuluivat M. R. Torppa (es-kornetti), Iivari Aro (ens. b-kornetti), E. Högander (toinen b-kornetti), E. J. Ollonqvist (altto), Antti Hirvelä (tenori), S. Emil Risku (baritoni), E. J. Valdeman (basso). Myöhemmin soittokuntaan liittyivät vielä Erkki Panttila, Ludvig Peltonen, Arttur Kokko ja Martti Yrjänäinen. Harjoituspaikkana oli Uuden-Kokon ylistupa.
Aleks Rosendalin kuolema oli isku, josta soittokunnan oli vaikea toipua. Nuorisoseura palkkasi uudeksi johtajaksi räätäli Valfrid Härkösen. Hän ei kuitenkaan onnistunut tehtävässään ollenkaan. Tämän jälkeen tahtipuikkoon tarttui kanttori Valdeman, mutta kun hän oli samalla seitsikon bassotorven soittaja, ei hänenkään onnistunut hoitaa johtamista tyydyttävästi. Niinpä soitto oli lopetettava, ja torvet jäivät tomuttumaan ja odottamaan parempia aikoja, jotka koittivat vasta 15 vuoden kuluttua.
Uusi tuleminen
"Suomelle koitti ankarat ajat, vapaussodan aamukin koitti, sodassa tuki sankarikuolemia, ja näitten hauralla kaivattiin torvien soittoa, ja sitä saatiin naapuripitäjistä", Nikolai Latva-Pukkila kirjoittaa soittokunnan historiikissa.
Sodan loputtua suojeluskunnat tulivat näkyvästi esille. Kauhajoella alettiin kaivata soittokuntaa, ei vähiten suojeluskunnan tarpeisiin. Koska nuorisoseuralla oli torvet varastossaan, suojeluskuntalaiset kääntyvät sen puoleen , ja yhteisissä neuvotteluissa päätettiin laittaa torvet vireeseen. Syksyllä 1919 torvet oli korjattu soittokuntoon ja värvätty oikeat miehet niitä puhaltamaan. Soittokunta oli tuolloin nimenomaan suojeluskunnan soittokunta.
FT Karjalaisen mukaan suojeluskuntien perustamisen ja lakkauttamisen välinen aika, vuodet 1917-1944, merkitsi yleisesti ottaen vanhojen seitsikoiden taantumista. Erityisesti 1920-luvulla tapahtuneet murrokset musiikkikulttuurissa suosivat uudenlaisia kokoonpanoja ja uudenlaista musiikkia. Kauhajoen soittokuntakin hankki lisää soittimia.
Johtajaksi lupautui tunnettu musiikkimies Eelis Panula, joten tämä ongelma oli pois päiväjärjestyksestä. Vanhastaan soittotaitoisia jäseniä olivat Erkki Panttila, Ludvig Peltonen, Arttur Kokko ja S. V. Opas. Uusina, aloittelevina soittajina tulivat mukaan Nikolai Latva-Pukkila, Martti Tuisku, Armas Vainio, Urho Opas, Reino Ruohonen ja rumpalina Armas Havunen.
Paikkakunnalle oli perustettu myös jousiorkesteri, jossa soitti samoja miehiä, kuin torvisoittokunnassa. Kaksi orkesteria tuntui kuitenkin olevan liikaa, ja soittokunnan toiminta alkoi rakoilla. Lopettajaiskahvit juotiin tammikuussa 1922 vain pari kolme vuotta uuden tulemisen jälkeen.
Soittokunta oli päässyt musisoinnissaan jo hyvään alkuun ja esiintynyt pitäjän ulkopuolellakin, joten lopettaminen oli ikäväisku. Myös suojeluskunta piti asian pahana. Soittokuntaa yritettiin saada kokoon vielä saman vuoden keväällä Aron ja Turjan kylissä Koskelan johdolla, mutta yritys ei ottanut tulta.
Tällä kertaa hiljaisuus ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä jo kolmen vuoden kuluttua toiminta virisi uuteen eloon. 1925 johtajaksi lupautui Kainaston asemapäällikkö G. Sakki, innokas ja taitava kornetin soittaja. Jo aikaisemmin mukana olleiden lisäksi mukaan tulivat uusina soittajina Yrjö Rintala, Vilho Nurmela, Väinö Marttila, Eero Kouhi, Väinö Kulmala ja Eino Havunen.
Soittoa sodan varjossa
Puhallinmusiikin perinteitä tutkineen Kauko Karjalaisen mukaan suojeluskuntien vakinaistaminen lailla vuonna 1927 vaikutti siten, että niiden soittokunnat saivat yhdenmukaisen ilmeen sotilassoittokuntien kanssa. Tämä koski asuja, tunnuksia, seremonioita ja ohjelmistoa. Torvisoiton tyyli sotilaallistui ja yhtenäistyi. Vuonna 1927 Suomessa laskettiin olleen 144 soittokuntaa, ja niissä oli yhteensä 1665 soitinta ja 100 signaalitorvea.
Kauhajoen soittokunnalla oli esiintymisiä noihin aikoihin varsin usein: vuonna 1925 niitä oli 18 ja seuraavana vuonna 25. Johtajana toimi pari vuotta opettaja Veikko Itkonen, ja hänen aikanaan soittokunnan miehitys lisääntyi kaksinkertaiseksi.
Itkosen muutettua paikkakunnalta, johtajaksi lupautui baritonia soittava opettaja V. J. Marttila. Vuonna 1939 tuli johtajaksi ylemmän tason määräyksestä musiikkiupseeri ja asemapäällikkö J. O. Lempinen, joka muutti pois 7 vuotta myöhemmin, jolloin Marttila jätti baritoninsa ja tarttui taas tahtipuikkoon.
Talvisodan syttyminen keskeytti soittokunnan toiminnan, mutta välirauhan aikana harjoitukset käynnistyivät, kunnes jatkosota jälleen hiljensi torvet.
Kotirintamalle jäänyt asemamies Väinö Kulmala kokosi kuitenkin 1943 poikajoukon, josta 14 sopivinta sai torven. Pojat ottivat soiton tosissaan, minkä todistaa sekin, että heillä oli ensiesiintyminen jo puolen vuoden päästä ja ohjelmistossa toistakymmentä kappaletta.
Pojat asialla
"24 p tammik 1948 oli kutsuttu vanhemmat ja nuoret soittajat Havulinnan kahvilaan. Siellä samalla pidettiin vuosikokous jota ei ole nyt pidetty useampaan vuoteen. Soittajia oli paljon poissa se todettiin, nuoret oli Sotaväes ja vanhempia oli muuten joutunut eroon. Nyt päätettiin että nämä vanhat ja nuoret yhdistetään yhdeksi Soittokunnaksi ja johtajaksi lupautui nyt jo 4jännen kerran Luutnantti V. J. Marttila, varalle V. Turja ja V. Kulmala, nämäkin jo useamman kerran", Nikolai Latva-Pukkila kirjoittaa laatimassaan historiikissaan.
Samassa kokouksessa hänet itsensä valittiin puheenjohtajaksi Kauhajoen Torvisoittokunnalle, joka oli siitä lähtien puhallinyhtyeen uusi nimi.
Eri syistä torvisoittokunta menetti useita kantavia voimiaan, ja soittimia jäi ilman käyttäjää. Aron koulun opettaja Jaakko Harju oli kuitenkin innostanut koulunsa poikia musiikin pariin ja opettanut heille nuottien lukua ja musiikin teoriaa. Oppilaista Pertti Ollila, Kalevi Äijö, Eero Aho, Eino Ketola, Jorma Ristimäki, Tapani Koivisto, Risto Ala-Ikkelä, Kalevi Varttila, Raimo Harjunpää ja Jaakko Harju saivat käyttöönsä vapaiksi jääneitä puhaltimia.
Tämä Aron koulun poikasoittokunta harjoitteli ja esiintyi erilaisissa tilaisuuksissa säännöllisesti lähes kymmenen vuotta.
60-luvulla Kauhajoella toimi myös seurakunnan poikasoittokunta, jota johti kanttori Juho Nisula. Sen toiminta loppui 1968.
Kenen torvia puhallat, sen musiikkia soitat
Kun kanttori Juho Nisulan johtama seurakunnan puhallinorkesteri pani pillit pussiin 1968, toimintaa jatkoi seuraavana vuonna Kauhajoen Soittokunta, jonka perustava kokous pidettiin 1.7. Eino Ketolan talossa. Johtajaksi lupautui Veikko Turja ja varajohtajaksi Mauno Panula.
Tätä edelsi kuitenkin kiista, joka liittyi soittimien omistukseen ja niillä soitetun musiikin laatuun. Osa soittajista oli nimittäin harjoitellut seurakuntaharjoitusten ohella myös kevyempää musiikkia erilaisia ei-hengellisiä tilaisuuksia varten käyttäen seurakunnan omistamia torvia. Tätä ei varsinkaan kirkkoherra hyväksynyt.
Kalevi Varttila kuvaa tilannetta soittokunnan toimintakertomuksessa tähän tapaan: "Tämän nykyisen soittokunnan jäsenet yrittivät neuvotteluteitse päästä Kirkon johtohenkilöiden kanssa syntyneestä kiistasta yksimielisyyteen mutta seurakunnan kanta oli yllättävän jyrkkä ja yksimielisyyteen ei kiistassa päästy. Tämä seurakunnan kanta, joka tuli Kauhajoen koko kirkkoväen tietoisuuteen ihmetytti kaikkia, mutta kirkkoherrahan on aina kirkkoherra."
Tilanne ei lauennut muulla tavoin kuin – Varttilan sanoin – "Sitten joskus toukokuulla lähti kolme miestä kohti Helsinkiä ja sieltä ostettiin neljä tuliterää torvea, Basso, Tenori, Altto ja Bariton. Lisäksi tuotiin tarpeellinen määrä telineitä ja käytiinpä Kalle Anttilalta ostamassa jokaiselle yhdenmukaiset nuottikansiot."
Vuonna 1970 vuosikertomuksen tekijä päästää eloisassa kirjoituksessaan lukijan kurkistamaan soittokunnan harjoituksiin.
"Sitten varajohtajamme Mauno Panula. Ihme mies musiikissa. On ollut innokkaasti mukana silmänä ja korvana. Kesken soittoa harjoituksissa kuuluu hei. Mitä sulla siä nuatis on ylennystä vai alennusta. Vaikka Mauno viitti aina suarahan sanua on jokin torvi aina soinnissa hakoteillä bariton melekeen poikkeukseta ylähällä. Sitte niitä taas mulkatan eres silimän lumeeksi johonkin päin."
Kun Veikko Turja 1972 ikänsä takia luopui soittokunnan musiikillisesta johdosta, sen otti haltuunsa Mauno Panula, joka jatkaa tässä tehtävässä edelleen.
Syksyllä 1980 Kauhajoella alettiin etsiä nuorten ryhmää, joka olisi kiinnostunut puhallinmusiikista. Soittajanalkuja löytyi parikymmentä, ja heitä ryhtyivät opettamaan Vesa Viitasaari, Arto Panula ja Anne Lipasti.
Syksyllä 83 puhallinjoukko jakaantui A- ja B-orkesteriksi. Pitempään soittaneita johti Raine Koivisto, ja nuorempaa B-ryhmää opetti ja johti Vesa Viitasaari.