Olin jo muutaman vuoden miettinyt, pääsisikö Sallan Kallungista mopolla oikasemaan Aatsinginjokivartta seuraillen Aatsingin kautta Kelloselkään. Peruskartassakin puuttuu tuossa pala polkua välistä mutta se näyttäisi perinteiseltä "täytyy olla yhteys" -kohteelta. Toinen epävarma läpipääsy, jota kaveritkaan eivät osanneet vahvistaa, on Naruskan Tammelta Pöytösvaaran yli Marttiin, jossa on silta Värriöjoen yli. Näiden kiintopisteiden ympärille muotoutui neljän ajopäivän reittisuunnitelma, jota lähdin yksikseni toteuttamaan Syyskuun alkupuolella. Yksin reissaamisessa on oma viehätyksensä mutta erämaassa myös ylimääräinen varovaisuus on silloin tarpeen.

Ensimmäinen ajopäivä vei Kuusamoon rajanpintaan mökille. Pulkkilassa poikkesin kerhon päämajalla. Sieltä suuntasin pieniä asfalttiteitä reittiä Ahmas-Utajärvi-Persnaru ja edelleen Pudasjärveä kohti. Ennen Iijokea käännyin itää kohti Soralle ja Yli-Kurjessa veivasin kapulalossilla Iijoen yli. Kapulalossi on aina väärällä puolen jokea, tuli kummasta suunnasta hyvänsä... Siispä ensin on mentävä veneellä hakemaan lossia. Jokapäiväisenä toimituksena se kävisi vaivasta mutta kerran kesässä se on eksoottinen kokemus. Kurvailin soralla Taivalkoskelle ja siellä naatiskelin hetken lentohiekkaparatiisissa pitkin mettiä, polkuja ja santamontun reunoja, kunnnes sukaisin pikiteitä määränpäähän. Ensimmäisen päivän kilometrisaldoksi tuli n. 730 km.

Mökillä vietin yhden päivän kalastellen, saunoen ja naapureita moikaten. Kalaa tuli mukavasti, joten savustin sitä matkaevääksi tuleviksi päiviksi. Savukala säilyy hyvin ja on tehokasta einestä reissunpäällä. Soutuveneellä liikkuminen erämaajärvellä on hyvää sielunhoitoa, melkein moottoripyörällä ajamisen veroista.

Toisen ajopäivän aamuna starttasin hyvin levänneenä varhain sorateitä Vuotungin kautta Juumaan. Käylästä kruisailin pikitietä Hautajärvelle, missä kävin kyläkaupassa pullakahvilla. Kaupan seinään, josta on maali lähtenyt 30 v sitten, on pensselillä maalattu kutsu pullakahville. Kotoisassa nurkkauksessa nautin ison mukillisen hyvää kahvia ja valtavan kokoisen korvapuustin. Samalla sain jutustella kauppiaan kanssa. Kuulemma oli heikonlaisesti väkeä liikkeellä. "Ei tule kunnon ruskaa, ja lamastakin ne puhhuu." Tuon kaltaiset kyläkaupat, pienet huoltoasemat ja kahvilat ovat mieleisiäni taukopaikkoja, sillä niissä saa yleensä kohtuuhintaan hiukopalaa ja samalla kosketuksen paikkakunnan ihmisiin.

Kahvilan tädillä ei ollut tietoa aikomani reitin läpipääsystä mutta tutkimallahan se selviäisi. Jos en pääsisi läpi ja joutuisin ajamaan sallaan asfalttia, suunnittelin käyväni tarkistamassa, onko Sallatunturin huipulle johtava tie miten hyvin puomitettu. Läpipääsyssä Aatsinkijokivartta myötäillen näytti kartalla olevan kaksi vaihtoehtoa - molemmin puolin jokea. Länsipuoli näytti kartalla niin soiselta, että vaikka siinä meni katkoviiva läpi asti, kokeilin kuitenkin ensin itäpuolta, joka näytti kartalla paremmalta, joskin siinä puuttuivat kaikki väylämerkinnät kilometrin matkalta. Valinta osoittautui kuitenkin oikeaksi, sillä karttaan merkkaamaton pätkä oli kangasmaastoa ja siellä oli mönkijällä ajettu ura tien päiden välillä. Oikeastaan ennen sitä oli tielläkin niin pahoja paikkoja, etten ainakaan yksin olisi uskaltanut yrittää märkänä kesänä. Nyt oli itärajalla ollut harvinaisen kuivaa toisin kuin Pohjanmaalla. Kevyen maastopätkän jälkeen olin siis jälleen tien tapaisella ja nostin vauhtia ehkä turhankin huolimattomasti enkä huomannut puoli metriä kohononnutta rompua kuin pari metriä ennen osumaa. Jarruttaminen olisi ollut turhaa ja jopa tuhoisaa, joten ei muuta kuin painoa taakse ja hiukan kaasua ja tuurilla hallittu kymmenen metrin hyppy. Huh! Onneksi tuota loikkimistakin on vähän tullut harjoiteltua, tosin ilman reissukamoja. Aatsinginhaudan pohjoispuolella Koutolammen kohdalla on silta joen yli ja kävin katsomassa länsipuolen reitin toista päätä, joka ei tosiaankaan ollut tykkilavetilla ajettavan näköinen. Lähistöltä löytyi myös kota ja laavu, jotka kannattaa muistaa vastaisen varalta.

Tie parani pikku hiljaa ja Aatsingin kylällä se oli jo kunnon kylätietä. Sieltä pääsee Kelloselkään uutta ja vanhaa reittiä ja valitsin tietysti kartassa kapiamman viivan, joka olikin varsin nautinnollinen pätkä. Kelloselästä olisi ollut luontevaa jatkaa suoraan kohti Naruskaa mutta koska jatkossa tulisi olemaan puikkaria polttoaineesta, piti käväistä Sallan keskustassa täyttämässä tankki, varmuuden vuoksi. Etukäteen varaamalla on kairastakin mahdollista saada bensaa muutamista paikoista, mutta arvelin pärjääväni, jos tankkaan Sallassa. Pieni kulutus ja iso tankki ovat hyvä yhdistelmä tällaisilla retkillä. Olin vielä varannut laukkuun litran pullollisen ylimääräistä menovettä, jonka tyhjensin tankkiin heti kun se sinne mahtui.

Pikitiellä estaas ajelun jälkeen kävin vilkaisemassa Kelloselän raja-asemaa, mistä aloitin matkan pohjoiseen kohti Naruskan Tammea. En ajanut ihan suorinta reittiä, vaan tein rajan pinnassa lenkit Terva-Törmän, Varpuojan, Sätsivaaran ja Saukkojärven kautta. Tammella otin kuvan Naruskajoesta ja lähdin sitten länteen kohti Pöytösvaaraa, retken toista pääkohdetta. Keetee-kartassa ei Pöytösvaaran yli eikä ohi mene tietä mutta tarpeeksi tarkoissa kartoissa on ohuita katkoviivoja useampikin vaihtoehto. Kuulemma tuolla on joskus porukalla kannettu mopoja yli lutakoiden, joten varmana ei läpipääsyä voinut pitää. Onneksi nyt oli varsin kuivaa. Seuralin ehkä todennäköisempää pohjoista reittiä kohti Kontioselkiä, mikä osoittautuikin toimivaksi vaihtoehdoksi. Eteen tuli vain yksi paikka, josta yli ajamista piti hiukan suunnitella. Kosteana syksynä olisi kyllä ollut paljon haastavampaa, sen saattoi todeta. Hiukan oli hidasta kivikkoa, mutta pääosin nopeita herkullisia polkuja. Päästyäni jälleen tieksi laskettavalle uralle, seurasi juttutuokio metsäkoneen kuljettajan kanssa. Tästä eteenpäin Marttiin olisi kuulemma kaksi vaihtoehtoa ja se, mitä olin ajamassa, olisi rekalla ajettavaa pehmyttä santaa. Toinen, lyhyempi saattasi olla raskaalla endurolla liian vaativa. Hyvän matkan ja työn ilon toivotusten jälkeen sudittelin lentohiekalla kohti Nivaa, jonka pohjoispuolella vanhemmissa kartoissa näkyy silta Värriöjoen yli. Tätä siltaa ei kuitenkaan enää ole, joten täytyy tulla joen itäpuolta Marttiin saakka, mistä pääsee yli.

Hiukan huolestuneena seurasin polttoaineen ja ajankin kulumista mutta en kuitenkaan ruvennut oikomaan, vaan suuntasin suunnitelman mukaan Martista Nivan kautta Sotatunturien itäpuolitse Sotajoelle. Hienoja erämaaväyliä! Ruuvaojalta ratsastin Kairiverille Kairijoen rantaan, mistä oli varattuna majoitus isosta kodasta. Kodassa on laverit ja patjat tusinalle eränkävijälle mutta nyt sain olla siellä yksin. Viikonloppuna se kuulemma tulisi olemaan täynnä kalastajien ja marjastajien saapuessa apajille. Paikan pitäjän kanssa jutellessa ja kampanisukahvia nauttiessa selvisi, että heiltä olisi mahdollista ostaa muutama litra bensaa. Tynnyrin pohjalta saatiin nitkutettua nelisen litraa, joten pikku laskutoimitusten ja kartanluvun jälkeen arvelin voivani vielä käydä ylimääräisellä iltalenkillä. Kurvailin n. 25 km:n päässä sijaitsevan Niekkatunturin huipulle, jonne menee nipin napin Hiacella ajettava tie. Maisemissa ei silmä pökkää mihinkään ja siellä maston juurella kuuluu myös puhelin toisin kuin Kairijoen rannassa. Siinä hämärän pikku hiljaa laskeutuessa otin pari puhelua ja napsin kuvia. Takaisin majapaikkaan ajellessa tein vielä pari pistoa kairaan ja olin perillä sopivasti ehtiäkseni yhdeksäksi varaamaani saunaan. Kairiverin sauna vaatii erityiset kehut ja saunominen sopi paremmin kuin nenä moneen päähän tämmöisen ajopäivän ja iltalenkin tuoman vilun jälkeen. Lämmitin vielä tulisijassa makkaroita ja lihapiirakoita ja söin viimeiset hauen palat kynttilän valossa. Kyllä kelepasi ja uni maittoi! Toisen ajopäivän kilometrisaaliiksi tuli 460 km ja reilu kellonympärys oltiin liikkeellä.

Seuraavana aamuna uskollinen Honda oli pakattuna jo kahdeksan maissa matkan suun- tautuessa Vintiläkairan kautta Marttiin. Vintiläkairassa kuitenkin tie oli suljettu, kuten GT-kartassa lukikin. Puomien sijaan siellä oli kolme peräkkäistä vallihautaa ja niitten välissä korkeat sorakasat. Yksin näin raskaalla kalustolla oli turha yrittää esteiden ohi ja kun se selvästikään ollut edes toivottua, niin käännyin takaisin ja valitsin itäisemmän reitin. Martissa ylitin Värriöjoen jo tutuksi tullutta siltaa pitkin ja lähdin seurailemaan jokivartta alaspäin. Mukavia mutkia, hassunnimisiä kylttejä ja joku poroerotusaitaus, ja kohta olin Savukoskella huoltsikalla kahvilla. Värriöjoen itäpuolen tie oli ensiluokkaista mootoripyöräpaanaa. Matkaa kertyi majapaikasta vajaat sata kilsaa ja polttoaine riitti tankille asti sopivalla marginaalilla.

Kahvilasta soittelin kotiappäin naapurille ja totesin puhelimessa, että ei täällä sada eikä pitäisikään lehtiennusteen mukaan. Kun siitä sitten munkkikahvit nautiskeltuani tallustin pihalle, niin pisaroita tuli taivaalta ja sain heti pukea sadeasun päälle... Savukoskelta lähdin pudottelemaan sorateitä Kemijärveä kohti. Aluksi oli mukavaa soraränniä, niin mukavaa, että ajoin yhdessä risteyksessä muutaman kilometrin harhaan, kun en kesken sivuluisun malttanut vilkuilla karttaa. Kätkäsuolla ajattelin hieman oikaista, mutta tien kadottua kanervikkoon jouduin palaamaan takaisin suunnitellulle reitille Kemijoen itä/etelärannalle. Pelkosenniemellä käväisin toisella rantaa katsastaakseni vesisateessa kylänraitin ja jatkoin sitten hiekkatien puolta alaspäin. Tie oli viime päivien kokemusten valossa aika tylsää, mihin tylsyyteen hain vaihtelua tekemällä lenkin tällä kohdin järveksi paisuneen Kemijoen rannassa Kummunkylässä ja kiertämällä Salmilammen ja Myllylammen pienempää tietä itäkautta.

Kemijärvellä kävin kattelemassa armeijan lentokentän meininkejä ja sitten pudottelin mahtavia mutkapätkiä Kuusivaaran kautta Raajärvelle tarkoituksenani käydä Mainarissa kahvilla. Vaan eipä ollut kahvila auki, joten jatkoin soraa viskoen Vanttausjärvi - Hietajärvi - Permantokoski - Oikarainen. Hienoja sorapätkiä, joissa osasta oli kartankin mukaan puomit ja kaikeksi onneksi puomit olivat auki. Oikaraisen lossi on hiljakkoin korvattu uudella sillalla, jonka ylittämällä pääsee pienempää asfalttitietä Koskenkylän kautta Rovikseen. Ounasvaaran kupeella tyttären kämpillä päivän saldo oli 360 km.

Viides eli viimeinen päivä oli pääosin siirtymää virallisia tervattuja reittejä myöten. Tervolaan asti ajelin Kemijoen eteläpuolta ja siitä oikaisin etelään Alaniemelle, mistä suunnistin Simojoen pohjoisrantaa Yli-Kärppään. Mastokankaassa tuli yllätys, kun tie olikin umpikuja eikä siltaa Simojoen yli ollut. Olin lukenut karttaa huolimattomasti ja jouduin palaamaan takaisinpäin. Oijärven länsipuolella luikertaa melekonen mutka-asfaltti, jonka jatkona on pari sorapintaista suoraa. Sitten oli sarja pitkiä oikosia Kiiminkiin ja edelleen Ouluun, missä kävin Raimon luona kahvilla ja luovuttamassa gps:n jälkilokia "tutkimuskäyttöön".

Loppumatkasta Päntäneelle ei ole paljoa lapsille kertomista. Tylsiä asfalttiteitä vesisateessa. Viimeisen päivän kilometrisaalis oli n. 630 km. Reissu oli kuitenkin ollut niin mukavaa tutkimusretkeilyä, ettei loppumatkan vesisadekaan haitannut. Tuli tutkittua Aatsinginhauta ja Pöytösvaara ja ajettua mukavia reittejä kauniissa erämaassa.