Tätä koitosta suunniteltiin peräti pari vuotta ennenkuin saatiin sopiva ajankohta järjestymään. Muutama lukkoonlyöty päivämääräkin oli jo jouduttu perumaan erinäisten (teko-) syiden vuoksi. Viimeksi keväällä 2002 vaakasuora räntäsade ja nollakeli sotkivat suunnitelmat tekemällä kerhomme Pohjois-Suomen päällikön siirtymätaipaleen Pulkkilasta Kauhajoelle turhan vaativaksi. Loppukesällä kuitenkin saatiin asiat järjestymään ja päästiin tositoimiin. Hankkeen viivästymisessä oli se hyvä puoli, että reittiä ehdittiin mutkistaa huolella.

Reitissä piilikin tämän retken idea. Tarkoitus oli viettää kunnon ajopäivä koluten lähiseudun syrjäkujia, joita operaatioalueellamme pohjanmaalla on lähes rajattomasti. Kierrokselle tuli mittaa karvan verran vaille 400 ilometriä, josta oli tervattua väylää vain alle 5 km (pakollisia pikitien yli keulittamisia). Reitti oli yhtenäinen, eli samaa pätkää ei ajettu edestakaisin tai kahteen kertaan metriäkään. Melkoista siksakkiahan siitä tuli mutta siitä ei ollut haittaa reitillä, jolla suorat ovat lyhyitä ja varsinkin paikkakuntaa tuntemattomalla Pohjois-Suomen aluevastaavalla suuntavaisto sekaisin jo muutaman ek:n jälkeen. Mainittakoon vielä, että kauimmainen rasti oli kerhon päämajasta mitattuna vain n. 30 km:n etäisyydellä. Tämähän on selvä etu, jos kalustoa joutuu teknisten häiriöiden yllättäessä kuskaamaan pois korvesta! Muina hyvinä puolina mainittakoon paikallistuntemuksen karttuminen sekä parempien puoliskojen tyytyväisyys, "kun ei mennä kauas". Onnistuneen ajoretken avainsanoina ovatkin monipuolista tiestöä nielevä kalusto sekä ennakkoluuloton kartanluku.

Säidenhaltija yritti nytkin laittaa kapuloita pinnoihin kehittämällä juuri tuoksi viikonlopuksi keskelle vuosisadan kuivinta kesää melkoiset kaatosateet. Lisäväriä aloitukseen antoi myös perjantai-iltana tekemäni hauska havainto tyhjästä takakumista. Tarkoitus oli lähteä liikkeelle varhain lauantaiaamuna ja rengasliikkeet olisivat suljettuna maanantaihin saakka. Onneksi paikallinen rengaskauppias lupasi tulla korjaamaan kumin aamulla ja pääsimme liikkeelle, tosin pari tiimaa suunniteltua myöhemmin.

Aamupäivä aukeni pilvisenä mutta silti (vielä) poutaisena. Heti alkuun vetäisimme kunnon upotuspätkän ja sen jälkeen muutama kilometri lentohiekkaa, jotta päästiin kunnolla tunnelmaan. Karhukankaan ja Kaivonevan maisemista möyrittiin pikkuhiljaa Lumikankaan poluille ja sieltä kohti Lauhanvuorta. Saapuessamme ensimmäiseen taukopaikkaamme Kangasjärven leirintäalueelle Isojoelle oltiin jo hyvän matkaa iltapäivän puolella. Takana oli n. 150 km polkuja ja sorarännejä ja asphalttia oli tähän mennessä nähty vain vilaukselta kerran pikitietä ylittäessä. Tässä vaiheessa alkoi tiputella vettä taivaalta jo oikein kunnolla mutta päätimme vielä jatkaa, sillä ilma oli lämmin eikä pieni kastuminen tosi karpaasia haittaa.

Isojoen keskustasta kävimme täydentämässä polttoainevarastoja ja sitten suuntasimme takaisin metsään. Sarviluomalla kuvattiin idyllistä kylätietä ja seuraava etappi oli makkaranpaistokatos Spitaalijärven rannalla Lauhanvuoren kansallispuistossa. Makkaroita korventamalla saatiin retkitunnelmaa kohotettua roimasti ja pian suuntasimme kohti Lauhanvuoren lakea. Matkalla ylös otimme muutamia kunnon roiskutuskuvia ja huipulla kävimme tähystämässä maisemia metsähallituksen rakentamasta näkötornista, josta avautuu hyvät näköalat kaikkiin ilmansuuntiin. Tornista pitäisi pystyä näkemään seitsemän kirkontornia mutta sakean sateen seasta ei erottanut yhtäkään. Muutama viikko käyntimme jälkeen tuo komea torni paloi maan tasalle sähkövian vuoksi. Onneksi uuden rakentaminen on vireillä.

Lauhanvuorelta "oikaisimme" Aunesluoman kautta Hyypänjokilaakson eteläpäähän missä kävimme katsomassa Katikan kanjonia ja Kolmentuulenlakkia, jotka todistavat, ettei Pohjanmaalla joka paikassa ole tasaista. Samalla todistettiin moottoripyörän mäennousukyky rajalliseksi ja metrin levyisellä polulla kääntäminen vaivalloiseksi. Sitten Nummijärven ja Kauhanevan maisemissa pyörittyämme suuntasimme metsäteitä pitkin Ikkeläjärven kylän laitaan, mistä käännyimme eri reittiä takaisinpäin. Sadetta oli jatkunut Kangasjärveltä saakka, mutta nyt sitä jo tuli niin kaatamalla, että näkyvyyttä haittasi. Sivuteiden pinta alkoi liejuuntua ollen paikoin erittäin liukas. Ikkeläjärven ja Hyypän välillä uran pinnassa lilli muutaman sentin kerros saviliejua, joka oli niin liukas, että tasakaasulla saattoi välillä sutia.

Pienemmät väylät ovat usein painuneet niin syviksi, että tällä kelillä niihin muodostuu melkoisia vesialtaita. Tulipahan roiskittua koko rahan edestä. Isoon lätäkköön kun ajaa vauhdilla, niin helposti vesi lennättää jalat tapeilta, vaikka yrittäisi panna vastaan. Hyypässä alkoi jo päästä tunnelmaan: Ylämäessä tuli kaksi koskea vastaan ja normaalisti kohtuukuntoinen tie oli pehmennyt 10 - 15 sentin syvyydeltä velliksi. Läpipääsy oli jo hiukan epävarmaa. Vaikka miehet olivat jo litimärkiä, niin hauskaa oli. Vielä muutaman tunnelmallisen erikoiskokeen ja yhden kunnon upotuspätkän jälkeen putkahdimme Päntäneen keskustaan tankille.

Tässä vaiheessa teki jo vähän mieli luovuttaa, sillä märät vaatteet alkoivat tuntua epämukavilta ja hämäräkin rupesi laskeutumaan. Luvassa oli kuitenkin vielä muutama niin hieno erikoiskoe, että päätimme ajaa loputkin. Kastumisvaaraakaan ei enää ollut, sillä olimme jo läpimärkiä. Niinpä teimme pienen lenkin Päntäneellä ja kurvasimme Jokimaan maisemareittiä pitkin Kokonkylän perukoille. Siellä pysähdyimme laavulle haukkaaman eväitä. Paikalta olisi saanut hyvän kuvan, mutta oli jo niin pimeä, ettei kuvaamisesta olisi tullut mitään eikä kaatosateessa kameran esillekaivaminen muutenkaan houkuttele. Niinpä kuraiset miehet jatkoivat matkaansa syvemmälle korpeen, missä tiekin kapeni lähes olemattomiin. Olosuhteita kuvaa hyvin se, että jossain Teuvan rajan tuntumassa sattui metrin verran hutiin ammuttu ojanylitys sateen ja pimeyden huonontaman näkyvyyden takia. Afrikkalaisen valot ovat mainiot, mutta Tohtorin keulalla hehkuva lihanpala ei juuri tuonut lohtua pimeyteen, vaan suunnistus tapahtui lähinnä edellä ajavan perävalon mukaan. Ennenkuin väylä leveni, ajettiin kymmenkunta kilometriä todella hiljaa näkyvyyden ollessa vain muutamia metrejä. Väylällä oli vahvasti vettä ja liejua ja avonna olevan visiirin alta näkyi vain muutama metri aallokkoa ja sade oli kuin seinää. Tohtorin valoilla ei varmasti nähnyt sitäkään vähää. Sitten pääsimme vähän paremmalle kylätielle (lätäköt alle ½ metriä syviä, ei avo-ojia reitillä), jota pitkin köröttelimme päämajalle.

Olipa mukava riisua märät kamppeet ja siirtyä kuumaan saunaan mukana muutama makkara kiukaalla käristettäväksi ja urheilujuoma palanpainikkeeksi. Saunan lämmössä retki voitiin todeta onnistuneeksi ja tapahtumasta päätettiin tehdä perinne. Vaikka ajon nimeksi oli leikkimielisesti annettu "Mini-Survivaali" erotukseksi pidempikestoisista reissuista, niin eipä ole ennen takki ollut niin tyhjä (ja märkä) ajopäivän päätteeksi. Näillä sivuilla selostettu Rautaperseajokin oli aika helppo nakki tähän koitokseen verrattuna. Pitkillä monipäiväisillä reissuilla ajaminen ei ole näin intensiivistä, sillä niillä täytyy pakosta ajaa helpompiakin teitä, jotta matka etenisi. Nythän oli nimenomaan tarkoitus olla menemättä kauas kotoa ja ajaminen oli kovaa vääntämistä koko ajan.

Tämän tarinan tarkoitus on enduro-ilonsanoman levittämisen lisäksi osoittaa, että tutkimalla kotiseutaan riittävän tarkasta kartasta sorateitä pelkäämätön voi sieltä löytää kaikenlaista katseltavaa. On mielenkiintoista oppia tuntemaan paremmin asuinpaikkakuntaansa ja turha on joka kerta lähteä merta edemmäs kalaan. Ei mielenkiintoisia syrjäteitä löytääkseen tarvitse välttämättä lähteä lapin jänkhille tai savon sydänmaille.

Make & Pauli 8/2002

Vinkkejä survivaaliretken suunnitteluun