Rautaperseen ajaminen ei varsinaisesti ollut enää tavoitteena, mutta kun siihen tarjoutui oiva mahdollisuus työmatkan yhteydessä, niin mittailin vähän välimatkoja ja tein alustavaa suunitelmaa, ja tulostin tarvittavat lomakkeet. RP-ajo sopi hyvin kuvioon: olihan joka tapauksessa tarkoitus siirtyä määränpäähän kohtuunopeasti, ja matkaakin tulisi riittävästi, kun hieman "oikaisisi". Sitäpaitsi, harvoin näistä saa kilometrikorvauksia. Kuitenkin lähtöpäiväksi (20.heinäkuuta) lupailtiin ajankohdan lähestyessä aina vain huonompaa keliä, joten mielessäni jo peruin aikeet ja pyysin työpaikalta tilaamaan laivaliput autolle ja kuskille.

Vaan laivapa oli jo täynnä, joten ainoaksi mahdollisuudeksi jäi noudattaa alkuperäistä suunnitelmaa ja lähteä moottoripyörällä matkaan. Ei silloin tullut mieleenkään lähteä autolla kiertämään pohjoisen kautta. Eipä siinä mittään, ei olla sokerista. Alkuiltaan kaavailemani lähtöhetki siirtyi pakollisten viivytysten vuoksi myöhemmäksi, ja aloitustankkauksen aikaleimaksi Kauhajoen kirkolla tuli 22.32. Lähtiessä oli kaunis kesäilta auringon kullatessa laskiessaan pilvet uskomattoman hienosti, ja tästä kauniista näystä pysähdyin ottamaan kuvaa Kauhajoen Harjankylässä. Optimistina en heti laittanut sadeasua päälle, vaan ajattelin pääseväni hyvän matkaa ennen sateen alkamista, ja sääkarttoja tutkittuani jopa elättelin pientä mahdollisuutta päästä luovimaan sadealueitten välistä. Kuitenkin jo Kurikan rajan ylitettyäni alkoi sataa tihuuttaa, ja pian alkoi jo näyttää siltä, että kyse ei ole aivan satunnaisesta kuurosta. Kurikan ST1:n pihassa puin sadeasun päälleni, koska näin alkumatkasta en halunnut aloittaa halvan ajopukuni vedenpitävyystestiä. Ajopuku myös muuttuu sateessa kylmäksi, vaikkei varsinaisesti vuotaisikaan, ja kylmä yö oli vasta edessäpäin.

Matkasta Ouluun ei ole paljoa kertomista. Välillä satoi rankasti, ja välillä kaatamalla. Tie on isoa, tuttua ja tylsää, mutta kovan sateen heikentämä näkyvyys teki ajamisesta tavallista jännittävämpää ja hereilläpysymisestä helppoa. Jotain sairasta nautintoa sateessa ajamisestakin saa... En juurikaan pysähdellyt muutamaa parin minuutin taukoa lukuunottamatta ennen Tyrnävän ABC:tä, jonne saavuin tankkaamaan vähän ennen kolmea aamuyöstä. Paikalla notkuva nuoriso katseli ihmeissään yön pimeydestä ilmestyvää vettävaluvaa motoristia, joka istui vesilätäkössä ja hörppi kahvia suu korvien takana solmussa. ABC:llä vierähtikin tovi välipalaa nauttiessa ja vaatetta lisätessä. Hieman nimittäin meinasi jo vilu tulla. Tyytyväisenä panin merkille, että olin pysynyt tähän asti aika kuivana lukuunottamatta pientä kosteutta ajokengissä.

Nappulakumien väärinkäyttö jatkui kohti Kemiä ja edelleen Torniota olosuhteiden pysyessä tasaisen kosteina. Nipin napin vältyin törmäämästä kymmenkiloiseen haukeen Oulun ja Kemin välisellä leveäkaistatiellä. Valtakunnanraja ylitettiin sateen ropistessa iloisesti kypärän visiiriin. Haaparannasta ajoin palan matkaa jokivartta pohjoiseen Kukkolaan edetäkseni sieltä länttä kohti pieniä sora- ja pikiteitä mm. Granån-, Morjärv- ja Boden-nimisten paikkojen kautta. Näin teinkin, mutta ongelmaksi tuli se, että Kukkolan lenkiltä en saanut todistetta reitistä. En nähnyt minkäänlaista kioskia, mistä olisi päiväsaikaankaan saanut kuittia, saati sitten ennen kuutta aamulla. Menetin tuossa ehkä parikymmentä kilometriä tarkistettua matkaa. Ei silti harmittanut, sillä hieno oikotie se oli. Morjärvissä tankkasin klo 05:13 Naapurin aikaa Lakun pienellä asemalla, joka näytti hylätyltä, mutta yllättäen automaatista saikin menovettä ja jopa kuitin.

Reitti pitäisi suunnitella siten, että vähilläkin kuiteilla saisi todistettua lyhimmän mahdollisen ajamansa reitin. Mutta sitten jää ajamatta monta mielenkiintoista oikotietä, joista on hankala hankkia todistusaineistoa. Täytyy vaan katsoa, että siihen on varaa ajan ja matkan puitteissa, tai sitten kerätä enemmän kuitteja jollain konstilla.

Mukavia pikkuteitä kurvailin Älvsbyhin sateen sopivasti liotellessa Morjärviä edeltäneitten liejuisten sorateiden aiheuttamat tahrat rapakaarista. Vesi myös liotti rasvat ketjuista, joten niitä piti voidella tämän tuosta. Toisaalta vesi kai myös jäähdyttää ketjua tehokkaasti?? Ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Älvsbyssä tähyilin talotehdasta, joka rustaa tupia myös Kauhajoella, mutta eipä sattunut silmään tuotantolaitosta. Matka jatkui Arvidsjauriin, jossa pääsin tielle nro 45. Tämä tie kulkee etelä-pohjoissuunnassa läpi Ruotsin luikerrellen pohjoisessa suunnilleen yhtä kaukana itä- ja länsirajasta. Moran alapuolella se kurvaa länsirajaa kohti päättyen lopulta Göteborgiin. Tie kulkee välillä aika mäkisessäkin maastossa (pohojalaasen näkökulmasta katsoen, meilläpäin kaikki pikku mäetkin on nimetty vuoriksi) ja välillä läpi pikku kylien. Mukavia mutkapätkiäkin oli. Eli varsin hyvää moottoripyörätietä, jos nyt asfaltilla pitää ajaa. Jos tavoitteena on mahdollisimman suuri keskinopeus, kannattanee valita väljempi väylä, joka ohittaa taajamat.

Sorsele, jonne tupsahdin aamuyhdeksän jälkeen tankatuani ensin keskellä ei mitään Slagnäsissä, oli kahdellakin tapaa mainittava paikka. Siellä reitti kääntyi etelään, ja toisekseen vesisade loppui vähitellen kestettyään vasta karvan verran vajaat 1000 km. Olipa hienoa ottaa sadeasu pois ja ajaa lämpimässä aurinkoisessa säässä. Ajopuku oli vieläkin kuiva lukuunottamatta pienen pientä kosteaa aluetta kauluksen tuntumassa, mutta kengät olivat niin märät kuin ne vain voivat olla. Ikäänkuin ne olisi ensin kaadettu vettä täyteen ja sitten vasta vedetty jalkaan. Gore-tex-kalvo toimii tässäkin tapauksessa oivallisesti päästäen vain vesihöyryn pois kengästä. Lämpimässä kelissä märät kengät eivät haitanneet ajamista. Nahka vain irtosi jalansyrjistä, mutta se esti seuraavan viikon ajan vain kävelemisen, ei prätkällä ajamista.

Vilhelmiinassa kävin syömässä suklaamuffinssin kahvikupposen kera ja Hammerdalissa meinasin joutua onnettomuuteen täti-ihmisen ohjastaessa Corollansa kaupan pihasta suoraan eteeni. Kolmenkympin nopeudesta mp pysähtyy melko lyhyellä matkalla, joten vakavampaa vaaratilannetta tai hallinnan menetystä ei tapahtunut, mutta ruotsalaismummo itse näytti pelästyvän pahemmin ja sammutti autonsa siihen keskelle tietä. Hammerdalissa rasvasin ketjuja ja nautin suklaapatukan energiajuoman kera. Sää sekä maisemat jatkuivat kauniina ja itseäni piristääkseni ja jäseniä oikoakseni tein muutaman tapeilta ajettavan pikaisen pistokokeen päätieltä poikkeaville herkullisen näköisille hiekkateille ja poluille. Olin siis edelleen tiellä nro 45, jota jatkoin kunnes Ytterhögdalin jälkeen käännyin tielle nro 296, mistä alkoikin melkoinen koko loppumatkan kestävä mutkajuhla, jolla sekin vähäinenkin kertynyt väsymys haihtui. Mutkatietä piisasi n. 220 km ja se oli välillä todella syheröistä tuoden mieleen Haminan ja Virolahden välisen museotien. Enpä muista hetkeen noin nautiskelleeni asfaltilla ajamisesta. Reitti kulki mm. paikannimien Kårböle, Alfta ja Falun kautta.

Trippimittarin mukaan tankkaaminen alkoi olla ajankohtaista jo ajat sitten, mutta olisikohan ollut kuvankaunis pikkukylä nimeltä Lillhaga, jossa vihdoin tuli tankkauspaikka vastaan. Katselin siinä hetken, kun paikallinen isäntämies yritti turhaan saada Volvoonsa bensiiniä ja totesimmekin sitten mittarin olevan epäkunnossa. Ei herännyt meikäläisen Visallakaan. Polttoainetilanne alkoi olla jo hälyttävä, mutta Volvomies lohdutteli kertomalla, että menosuunnassani neljän kilometrin päässä on seuraava mahdollisuus tankkaamiseen. Jatkoin siis matkaa, mutta tankkauspaikkaa ei neljän kilometrin päässä näkynyt. Sen sijaan vastaan tuli tummanpuhuvia pilviä ja pian alkoikin melkoinen rankkasade ja salamointi. Näin loppumatkasta en enää viitsinyt alkaa sadeasua pukemaan, vaan puskin läpi vesimassojen salamoitten valaistessa tietäni. Vihdon Voxnassa, 43 km päässä edellisestä mittarista, löytyi kyläkaupan pihasta toimiva tankkauspiste. Vettä vain tuli todella kaatamalla, joten en heti ruvennut aukomaan tankinkorkkia katoksettomalla asemalla, vaan hain jotain pikku purtavaa kaupasta ja räystäsvuodossa seisten soittelin pari puhelua. Sateen hiukan hellitettyä lorottelin tankin täyteen tankkausaukkoa lippalakilla suojaten. Polttomoottori ei kesälläkään käy vedellä, se on jo aiemmin todistettu bokseripemarilla.

Falunista ajelin viimeiset parikymmentä kilometriä Borlängeen hienoa pikkutietä nro 293 pitkin. Salamointi oli välillä niin voimakasta ja jyrinä erottui selvästi ajomelunkin yli, että hieman pelotti. Moottoripyörällä ajaminen ei ukonilmalla ole turvallista ja onpa tapauksia että salama on osunut motoristiin. Perille kuitenkin päästiin, ja määränpäässä sadekin loppui. Kilometrejä oli takana 1680 eli sinänsä sopivasti yli tuhannen mailin, mutta Kukkolan lenkin kuittien puuttumisen vuoksi olisi ollut hyvä jatkaa matkaa vielä vähäsen, kun aikaakin olisi vielä ollut muutama tunti jäljellä. Vaan enpä viitsinyt, koska olin jo kämpän nurkalla ja jatkaminen olisi tarkoittanut uuden ukkospilven alle sukeltamista. Niinpä tankkasin tykkilavetin Kvarnsvedenin Statoililla lopetuskuitin aikaleiman ollessa 19:52 kuninkaallista aikaa. Huoltoaseman vieressä on Israelilaismiehen pitämä grilli, josta saa parhaan hampurilaisen mitä ikinä olen maistanut. Paras grilli Jerikon ja Mantan jälkeen... Vedin siellä kupuni täyteen ja painuin kämpille ottamaan työtovereilta nimiä lopetustodistukseen.

Kosteahkosta kelistä huolimatta ajo oli varsin onnistunut ja nautinnollinen vailla sen suurempia murheita, ja ajo maistui makialta loppuun asti. Varusteet pitivät veden ulkopuolella kenkiä lukuunottamatta. Kilometrejä tuli tarkastuksessa yllättävän riittävästi (1701) huolimatta hieman puutteellisesta todistusaineistosta. En ajanut kovaa ja pidin paljon taukoja, muutaman pitkänkin, mutta silti aikaa jäi vielä reilusti. Kuvia ei tullut paljoa räpsittyä pimeän ja sateen vuoksi. Uskollinen ratsuni palveli hyvin tämänkin Reissun.