Juhannuksen alla lähdimme Veskun kanssa pikku lenkille Norjaan. Jo pari vuotta suunniteltu retki saatiin vihdoin toteutettua. Soutelimme Finnlinkin rahtilaivalla Naantalista kapellskäriin kesäkuun 15. päivän vastaisena yönä ja tulimme takaisin samalla laivalla juhannuspäivän aamuksi. Näin ollen meillä meni Ruotsin läpi ajamiseen mennen tullen yksi päivä ja kohdealueella retkeilyyn jäi kolme päivää. Koska olimme matkassa yölaivoilla, niin Norjan puolella yövyttiin 4 yötä. Ruotsin läpi ajaessa satoi mennen tullen, mutta Norjassa säät suosivat.

Reitti kulki melko suoraviivaisesti Kapellskäristä Bergeniin, sieltä Trollstigenille, ja edelleen Ruotsin Moran kautta takaisin Kapellskäriin. Matkaa kotoa kertyi kaikenkaikkiaan n. 3000 kilometriä. Suunnistuksessa käytettiin paperikarttaa ja Hakkapeliitta GPS-laitetta, johon syötettiin aina illalla seuraavan päivän reittiä. Hakkiksessa on Ozi Explorer asennettuna, mutta tällä kertaa käytettiin vakio navigointisoftaa, joka toimi oivallisesti (lukuun ottamatta erästä paikkaa Ruotsissa, missä se kierrätti ympyrää).

Maanantaina laiva rantautui Kapellskäriin varhain aamulla. Pyörissä oli tankit täynnä ja kuskien mahat olivat myös täynnä runsaan ja maittavan laiva-aamiaisen jälkeen, joten lähdimme heti taittamaan taivalta. Kelikin oli lämmin ja poutainen, mitä nyt muutamia hajanaisia pilviä taivaalla. Pian niitä pilviä oli enemmänkin, ja vähän satoikin, mutta ei kait muutaman pilven takia kannata sadeasua laittaa... Lopulta kumipuku oli kuitenkin pakko pukea märkien varusteiden päälle, ettei tule kylmä. Sadetta piisasikin sitten melekein Norjan rajalle asti. Alkumatka ajeltiin pienehköjä maisemareittejä Rimbo-Knivsta-Enköping, siitä eteenpäin pääväyliä Karlstadtia ja edelleen Osloa kohti. Norjan puolelle saapumisen huomasi kahdesta seikasta: Sade loppui ja mäet jyrkkenivät. Oslo ohitettiin alapuolelta. Ås nimisen paikan läpi kulkevalla oikotiellä Navigaattori rupesi ajattamaan ympyrää, mutta emme lähteneet leikkiin mukaan, vaan käännyimme mielestämme oikeaan suuntaan. Hetken kuluttua Hakkapeliittakin tuli tolkkuihinsa. Drammenissa oli älytön ruuhka ja jouduimme matelemaan pitkiä matkoja. Lopulta kuitenkin pääsimme moottorit naksuen länteen johtavalle E134-tielle. Tienumeroissa tuntuu olevan ristiriitaisuuksia eri karttojen ja tienvarsikylttien välillä. Ilmeisesti numerointia on muutettu jossain vaiheessa. Nyt meillä kuitenkin oli uusi kartta, jonka numerot täsmäsivät.

E134:sta emme ajaneet pitkään, vaan siitä käännyttiin pohjoista kohti tielle nro 40. Sepä olikin hieno. Alkumatkasta maasto oli alavampaa seuraillen jokivartta. Välillä oli hienoja siltoja, ja muutenkin hienoja jokivarsimaisemia. Geiloa lähestyttäessä noustiinkin sitten ylemmäs, kunnes laskeuduttiin Geiloon. Ensimmäinen yöpaikkamme oli suunnilleen puolivälissä tätä tietä sijaitsevassa mökkikylässä Noressa. Respa sijaitsi viereisellä huoltiksella, jossa myös tankattiin pyörät. Parinkymmenen euron yösija kahdelta hengeltä tuntui varsin kohtuuhintaiselta. Huoltiksella oli myös paikallinen Hondamies, jonka kanssa vaihdettiin kuulumisia ja kehuttiin maisemia.

Aamulla lähdimme matkaan ennen respan aukeamista, joten ajelimme hetken ja pysähdyimme aamupalalle hiukopalaa mainostavaan majapaikkaan Uvdalissa. Paikka vaikutti ensin autiolta, mutta löytyi sieltä lopulta joku, ja syömistäkin saatiin. Aamupalan jälkeen tie alkoi nousta ylemmäs. Geiloon laskeuduttaessa näkyi hyvin kylän takana olevaan laskettelurinteeseen nouseva hiekoitettu huoltotie. Tokihan se piti käydä kokeilemassa. Hiekanjyvät vaan olivat paikoin potkupallon kokoisia ja nousu niin jyrkkä, että siitä juuri ja juuri nappulakumeilla selvisi. Näköalat olivat kuitenkin palkitsevat ja alastulo turhankin jännittävä. Kustomimies jätti tämän rastin väliin.

Geilosta suuntasimme länteen tietä nro 7, jonka piti kartan mukaan olla isompaa väylää, mutta käytännössä se oli pienempää. Nousimme pian lumirajalle, joka tuntui näin etelässä olevan noin kilometrin korkeudessa tähän aikaan. Lumilaikkuinen ylänkö oli hauskan näköistä katsottavaa. Kävimme suuren ja korkean tekojärven padon reunalla tähystämässä tyhjähköä järveä. Seuraavaksi Voringsfossenilla (Paikannimien kirjoitusasu voi tarinassa hieman poiketa oikeasta, koska näppiksestä puuttuu kirjaimia...) söimme makkaraperunat ja valokuvasimme jyrkkäreunaisen ja syvän laakson pohjukkaan syöksyvää koskea. Tie laskeutui alas laaksoon mm. spiraalina laskevan tunnelin kautta. Pohjalla tie seuraili aluksi jokea, sitten järvenrantaa, ja lopulta Eidfjordissa tavoitimme samannimisen vuonon. Ylitimme vuonon laivalla Indre Bu:ssa, ja siitä jatkoimme edelleen 7-tietä Bergeniin. Vuonon rantaa mutkitteleva kapea tie oli kaunis, ja erikseen on vielä mainittava Fyksesundin silta. Vielä ennen Bergeniä oli vesiputous, jonka takana kulki käytävä, olisiko ollut Steindalsfossen.

Bergen oli yksi kolmion muotoisen reittimme kulmakohdista. Yritettyämme ensin turhaan päästä vanhaan kaupunkiin parkkeerasimme mopot satamaan makasiinien edustalle. Makasiineja tekevällä kirvesmiehellä näkyy unohtuneen vatupassi kotiin. Tolppailimme rannassa hetken ja söimme jättihampurilaiset. Nurkan takana oli paikallinen "Mustalahti", jonne oli kokoontunut suuri määrä moottoripyöriä. Muutenkin satamassa oli paljon väkeä aikaa viettämässä. Osa kaupungin asujaimistosta sijatsee korkealla mäellä, josta haimme kuvakulmia. Sinne pääsi kyllä rappuja kiipeämällä, mutta moottoripyörällä ei niinkään. Kun lopulta löysimme reitin, emme meinanneet osata pois.

Bergen on hieno vanha kaupunki, jota aikamme tutkittuamme suunnistimme taas syrjemmälle. Ajoimme Trengereidiin asti samaa tietä takaisin, siitä jatkoimme E16:ta koilliseen. Ennen Vossia teimme lenkin vanhan tien kautta Hamlagron kautta. Tämä lenkki koostui osin hyvin kapeasta kallioseinämään tehdystä tiestä, jossa kaide oli olematon ja näkyvyys mutkissa mopon mitta. Piti siis ajaa varsin hiljaa ja pysähtyä, jos halusi ihailla maisemia. Lenkki ei ollut pitkä, mutta siinä meni sen verran aikaa, että olimme ihmisten ilmoilla Lillandissa vasta puolenyön aikoihin. Murehdin jo vähän yösijan löytymistä, mutta turhaan, sillä tien päässä oli kyltissä punkan kuva. Kyseessä oli vanhan herttaisen naisen pitämä maatilamajoitus. Varovaiseen koputukseemme vastattiin vielä, ja meille järjestyi yösija pehmeillä joustinpatjoilla vinttikamarissa. Kiittelimme kovasti ja maksoimme jo etukäteen, sillä lähdimme aamulla matkaan ennen talonväen heräämistä.

Aamu valkeni kauniina ja maisemat heistuivat tyveneen järven pintaan. Näky oli mieleenpainuva. Koska illalla ajoimme viimeiset kilometrit hurjalla tiellä lähes pimeässä, palasimme samoja jälkiä takaisinpäin kymmenkunta kilometriä ottaaksemme muutamia kuvia. Sen jälkeen suuntasimme Vossiin, missä poikkesimme aamupalalle majoitusliikkeeseen. Siellä suomea puhuva vastaanottovirkailija möi meille piletit aamiaispöytään. Vossista kurvasimme E16:ta etiäppäin. Tie kurvaili jokea seuraten vuorten välissä. Siinä tunsi itsensä pieneksi ja meinasi niskansa nyrjäyttää yrittäessään nähdä vuorten huippuja. Ennen Flåmin kylää oli 11 ja 5 kilometriä pitkät tunnelit, joista ensin mainittu oli pisin reissulla ajamamme. Pian niitten jälkeen oli 24 km:n tunneli. Siitä emme kuitenkaan ajaneet, otimme vain kyltistä kuvan ja kurvasimme tunnelin yläpuolella menevälle vanhalle tielle. Yläpuolen reitti oli yksi reissun kohokohdista. Hyvin kapea asfalttitie nousi ensin serpentiininä kylän yläpuolelle, missä oli levähdyspaikka näköalatasanteineen. Tasanteelta oli huima näköala kylälle ja vuonolle. Paikka tuntui myös olevan motoristien suosiossa. Paikalliset motoristit tuntuivat kääntyvän taukopaikalta takaisinpäin, mutta me jatkoimme ylös. Nousu oli tämän jälkeen maltillisempaa, mutta sitä jatkui pitkään. Pian vastaan tuli myös lunta, jota oli pitkän matkaa paksuna peittona joka paikassa. Olipa jossain solassa useampikin metri lumipenkkaa tien vieressä. Tyypillistä näin juhannuksena! Aika kylmäkin ylhäällä oli. Jännää sekin, että kun meillä on Pohjanmaalla jonkin ojarummun kohta vailla kaiteita, niin asiasta on isot varoitukset ja pienet nopeusrajoitukset. Norjassa voi olla pitkänkin matkaa melkoinen pudotus tien vieressä, mutta ei puhettakaan kaiteista tai niitten puuttumisesta.

Lumi katosi, kun lähdettiin laskeutumaan toisella puolen alaspäin. Alamäkeä piisasi pitkään vielä sen jälkeenkin, kun luulimme jo olevamme alhaalla. Tässä vaiheessa kamerasta loppui muistikortti. Laerdalissa olisi ollut idyllinen keskusta kuvattavaksi. Söimme siellä välipalaa ja tankkasimme mopot. Hetken arvoimme oikeaa suuntaa mihin lähteä, mutta hoksasimme sitten sukeltaa pohjoiseen päin johtavaan 8 km pitkään tunneliin. Tunneleita tuli reissulla ajetuksi kaikenkaikkiaan kymmeniä kilometrejä - Muutamia todella pitkiä ja lukematon määrä alle 2 km pitkiä. Sogndalista löytyi sopiva CF-kortti, joten kuvaaminen saattoi jatkua. Hellasta Dragsvikin menevää lauttaa odotellessa juttelin hetken puolalaisen Transalp-kuskin kanssa. Kaveri oli pitkällä reissulla yksikseen, tarkoituksenaan käydä Suomessakin. Moskogiin johtaa kapea mutkainen pikitie, ja välillä käytiin lumirajallakin. Erään kosken rannalla olevassa mökkikylässä oltaisiin voitu yöpyäkin, mutta nälkä ajoi eteenpäin. Alkoi jo olla myöhä ja alkoi satamaan. Ruokaa sen kummemmin kuin majoitustakaan ei löytynyt ennen Fordaa. Jouduimme siellä turvautumaan hotellimajoitukseen, niistäkin vasta toinen katsastamamme sopi budjettiin. Onneksi navigaattorin avulla on helppo bongata hotellit oudossakin paikassa. Vaan mikäpäs siinä sitten oli hotellin baarissa huurteista hörppiessä jalassa litimärät ajosaappaat. Ajettiin päivän erikoiskokeet uudelleen ja katseltiin "maisemia".

Keskiviikkoaamuna sade oli poissa ja tie kutsui. Lähtöä hidasti hiukan se, että Lakun avaimet olivat hukassa. Ne olivat perälaukun suulta pudonneet jonnekin illalla kamoja roudatessa. Ei paljoa naurattanut, vaikka vara-avaimet olivatkin mukana. Huoneesta tai pihasta avaimia ei löytynyt, joten läksin kysymään respasta. Ehtinyt asiaani selittää, kun hymyilevä tyttönen nosti kadonneet avaimet tiskin takaa ja kysyi, että tämmöisiäkös etsit. Kiittelin kovasti. Päivän pääkohteena oli Peikonpolku eli Trollstigen Andelsnesissä. Kohteeseen päästiin kruisailemalla aluksi pitkin vuononrantoja, sitten Strynin jälkeen mantereisempia maisemia Strandaan. Ennen strandaa ympärillä oli liki 2 km korkeita huippuja, mutta tie silti mutkitteli alhaalla jokilaaksossa. Strandassa pidettiin vähän paussia, jonka jälkeen ajettiin lautalla salmen yli Liabygdaan. Sitten olimmekin jo Peikonpolulle johtavalla tiellä nro 63. Saapumissuunnastamme eli etelästä päin nousu peikonpolun korkeinpaan kohtaan on maltillisempaa vailla serpentiinejä. Pikkuhiljaa kasvillisuus loppui ja ylhäällä oli tien vieressä luntakin. Tie ei käy läheskään korkeimalla kohtaa, vaan sen vieressä kohoaa vielä liki kilometrin ylemmäs valkoisia huippuja, jotka auringon valaisemina näyttivät sangen juhlavilta. Ylhäällä patsastellessamme saksalainen turisti halusi välttämättä ottaa kamerallani kuvan meistä, mikäpäs siinä.

Ennen serpentiineille sukeltamista käytiin Peikonpolkua tähystämässä laakson perällä olevalta näköalapaikalta. Näkymä on upea ja tasamaan asukille mittasuhteet käsittämättömät. Ajelin ensin alas hissukseen ja välillä valokuvaten, ja alas päästyä piti vielä piipahtaa ylhäällä uudelleen. Alhaalla olevalta levähdyspaikalta kesti kruisailuvauhdilla n. 10 minuuttia ajaa ylös. Kaahaaminen ei tullut mieleenkään, sillä sen verran syvä oja oli toisella puolella.... Kaikki kiva päättyy kuitenkin aikanaan, ja niinpä Andelsnesista käännyimme kohti Ruotsia. Ajoimme ensin teitä nro 136 ja 6, jotka olivat leveitä ja suoria mutta maisemat tien vieressä mykistäviä. Alkoi myös sataa rankasti, enkä taaskaan laittanut sadeasua ajatellen, että asetumme pian yöpuulle. Virhe! Jatkoimme kuitenkin pikkuteitä Avdaliin asti, minne päästessä olin jo ihan umpijäässä. Tienvarsimotellin kahviossa väki katsoi ihmeissään kahta illan hämärästä ilmestyvää vettävaluvaa motoristia.

Perjantaiaamuna lähdimme varhain matkaan, sillä illaksi piti keretä laivaan Kapellskäriin ja matkaa olisi n. 800 km. Suunnistimme pikkuteitä Ruotsin Idreen ja sieltä edelleen Moran, Avestan ja Uppsalan kautta satamaan. Sateessa. Rajan yli tuleva tie oli kaposta, eikä Ruotsin puolelle saapumisesta ollut muuta merkkiä kuin pieni Sverige-kyltti. Uppsalassa totesimme aikaa olevan jäljellä sen verran, että laitoimme pyörät parkkiin tuomiokirkon edustalle ja katselimme kaupunkia. Sadekin alkoi hellittää. Olimme satamassa 1½ tuntia ennen laivan lähtöä ja pian nautimme maittavaa ateriaa seisovasta pöydästä. Reissu tuli tehtyä ja Norja nähtyä.

Alla muutama kuva.