Copyright (c) by Markku Yli-Pentilä 2003 - kaikki oikeudet pidätetään
Me tapoimme luovuuden kidutettuamme sita ensin aikamme. Me tyonsimme tikkuja luovuuden kynsien alle, poltimme luovuuden ihoa tupakansytyttimella ja annoimme sille sahkoiskuja. Se taisteli aikansa. Se keksi joitakin aika nerokkaita ratkaisuja itsensa puolustamiseksi. Se vaikutti joskus jopa tulitikkujen syttyvyyteen. Se myos vaisteli, mutta mekin olimme ovelia. Me vasytimme sen pikkuhiljaa. Jasen jasenelta me mursimme sen. Se oli sitkeahenkinen, mutta taatuilla ja tieteellisilla menetelmilla saimme sen lopulta taivutetuksi tahtoomme.
Se oli viidennentoista paivan aamu. Mina ja Starkins tulimme tavalliseen tapaan luovuuden vankisellin ovelle. Starkins oli talla kerta ruoantuojana.
- Tassa on ruokaa, Starkins sanoi.
- Te voititte, luovuus sanoi alistuneena.
Starkins huokasi. Hanen oli hankalampi peittaa hammastystaan kuin minun. - Satanen tanne, sanoin hanelle. Han kaiveli taskujaan.
- Ne painajaiset olivat jo liikaa, sanoi Luovuus ja irvisti.
- Mitka painajaiset? kysyin, ja tarkemmin ajateltuani lisasin
sitten:
- tarkoitan, mitka niista?
- Ne, joissa minua syytettiin todellisuuden plagioinnista, Luovuus sanoi. En ollut kuullut mitaan painajaisista. Hyva, puhuisin psykologisen tutkimusryhman johtajan kanssa viela tanaan.
- Olihan se odotettavissa, sanoin.
- Ei tama ole teidan voittonne, sanoi Luovuus meille, - se kaantyy ennemmin tai myohemmin tappioksenne, uskokaa tai alkaa.
Hymyilin tietavasti ja poistuimme huoneesta.
- Salannut tietoja, vai? Miksi mina mitaan sellaista tekisin? kysyi Dolkins, - en tietystikaan. Toisekseenkin: mina en tieda mitaan painajaisunista, ne hammastyttivat minuakin.
Uskoin Dolkinsia; han ei ollut koskaan osoittanut epaluotettavuuden merkkeja minkaan operaation aikana; ei psykologina, ei aivopesun ammattilaisena eika psykologisen tutkimusryhman johtajana.
- Voisiko olla mahdollista, etta Luovuus itse olisi jotenkin 'keksinyt' nuo unet?
- Pidan sita hyvin epatodennakoisena, sanoi Dolkins. - ja jos niin on, suurelta maaralta tieteellisia olettamuksia putoaa taas pohja. Mitahan siitakin tulee.
Dolkins huokasi ja potkaisi rullatuolinsa vauhtiin, rullasi huoneen poikki ja tormasi seinaan, kirosi pehmeasti seka irvisti.
- No,mä meen jatkamaan muita hommia, selitin Dolkinsille ja käänsin hänelle selkäni.
Kotimatkalla tuijotin kolmikerroksisen bussin kolmannessa kerroksessa vierustoverini selkää, jossa näytti olevan tieteellisyyden symboli. ' Te olette syyllisiä', välähti mielessäni. En kiinnittänyt siihen paljon huomiota. 'Te haluatte samankaltaistaa kaiken'...
Heräsin yöllä painajaiseen, jossa minua syytettiin todellisuuden väärentämisestä luovin konstein. En saanut enää unta sen jälkeen, vaan menin parvekkeelle tupakalle, keitin kahvia ja myöhästyin töistä, koska kiinnostuin uusista tavoista tukahduttaa luovuus.
- Olet taas myöhässä, sanoi Starkins minulle, - mikä sinua viivytti?
- Liikenneruuhka, sanoin nopeasti.
- Et kai taas ole puuhaillut jonkin uuden kimpussa? Minä joudun varoittamaan sinua ystävänä, jos tämmöinen toiminta jatkuu, voit joutua samaan vankiselliin luovuuden kanssa. Älä käsitä väärin, minä en sinua ilmianna, mutta merkit ovat vähän liian monen nähtävillä.
Sulkeuduin ajatuksissani toimistoon enkä antanut kenenkään häiritä. Levottoman mietiskelyn keskeytti Starkins, joka sanoi olevan jo aika lähteä Luovuuden luokse. Tällä kertaa minä toimin ruoantuojana.
- Varoittavaksi esimerkiksi, sanoi Starkins ja sulki oven.
- Päästä minut ulos! huusin.
- Tuo ei ollut ollenkaan luovaa, sanoi luovuus hitunen itsetyytyväisyyttä äänessään.
- Liiallisen luovuuden takia minä tänne jouduinkin, sanoin katkerasti.
- Se nähtävästi tarkoittaa, ettet aio kysyä minulta neuvoa, päätteli Luovuus
- En takuulla, sanoin ja istuuduin nurkkaan murjottamaan.
Seuraavana päivänä Starkins toi ruoan. Dolkins oli hänen mukanaan.
- Tämä on kammottavaa, Dolkins sanoi, - Minut on korvattu, uusi mies psykologina ja minä toisena vartijana. Meidät kaikki korvataan, koska olemme olleet tekemisissä Luovuuden kanssa ja saaneet mahdollisesti luovia vaikutteita. Olen pahoillani, Starkins, mutta minun on pakko menetellä näin.
Niin sanottuaan Dolkins sulki Starkinsin selliil minun ja luovuuden kanssa.
Olen aina pitänyt tuttua ja turvallista, samanlaisuutta parempana kuin outoa ja turvatonta, erilaisuutta. Miksi minua kohdellaan näin? Ja kaikkia muita?
Luovuus näyttää vetelevän viimeisiään. Ei ole enää puhunut pitkiin aikoihin, eikä syönytkään. Emme halua heittää ruokaa pois, joten jaamme myös Luovuuden osuuden siitä. Ehkä samanlainen ei olekaan niin turvallista kuin luulin. Jos joskus pääsen vapaaksi, mitä suuresti epäilen, niin enköhän perusta liikkeen erilaisuuden puolesta. Ehkä saamme uudet vartijat vakuuttuneiksi siitä, ettemme ole enää luovuuden saastuttamia vaan samanlaisia. Minusta tuntuu että yhteiskunta, joka kohtelee palvelijoitaan näin ei ole paras mahdollinen. Ovelta kuuluu rapinaa, täytyy lopettaa; vartija tuo tuomaan ruoan.
Voit lähettää tekijälle palautetta sähköpostitse tai täyttää allaolevan lomakkeen.