Copyright (c) by Markku Yli-Pentilä 2001 - kaikki oikeudet pidätetään
Hänellä Oli kiire, mutta ajatukset lähtivät harhailemaan ihan jonnekin muualle.
- Minä lähden pois, sanoi Mestari, - ainakin lomalle, luultavasti pitkällekin. Ehkä en koskaan palaa.
- Miten minun sitten käy? kysyi mestarin oppipoika.
- Sinä otat hoitaaksesi minun tehtäväni.
- Vaikeatkinko? En minä osaa, ehkä jotain pikkujuttuja voisin osata,
mutta en kaikkea mitä olen sinun nähnyt tekevän. Et lähtisi, on nin paljon
opittavaa.
- Minun on lähdettävä. Kyllä sinä osaat. Minun mestarini lähti hänkin yhtäkkiä eikä koskaan enää ilmestynyt. Joidenkin ennusmerkkien mukaan mestarini kuoli taistelussa, toisten mukaan hän vain kyllästyi ja lähti louhikoille mietiskelemään. Minä lähden louhikoille, ehkä odotettavissa on suuri taistelu, ehkä ei, en tiedä. Olen saanut kutsun, jokin minua sinne vetää.
Mestari kuivasi nenäliinalla otsaansa ja jatkoi: - Kun mestarini lähti pois, tunsin itseni epätoivoiseksi. Olin hänelle myös vihainen siitä, että hän minut tuollatapaa jätti. Tavallaan tunsin kuitenkin myös iloa siitä, että täällä sitä ollaan ja asiat kyllä opitaan hallitsemaan. Samoin kuin minun mestarini teki lähtiessään, minä jätän sinulle minun ja edeltäjieni muistiinpanot, sekä nuo mestarin hansikkaat. Ne suojelevat sinua tehdessäsi taikoja, lukiessasi ennusmerkkejä ja luodessasi uutta. Lisäksi niihin on imeytynyt paljon tietoa, pistä ne käsiisi!
Muuta vanha mestari ei sanonut, heitti vain hanskat pöydälle ja poistui ovesta, eikä seinän läpi kuten tavallista.
Mestarin oppipoika jäi tuijottamaan mestarinsa perään syvissä mietteissä. Hän otti varovasti vasemman käden hansikkaan ja tutki sitä. Se näytti ihan tavalliselta hansikkaalta, joten hän laittoi hansikkaat käteensä.
Hansikkaat olivat suuret, aivan liian suuret hänelle. Hän istui varovasti Mestarin tuoliin. Tuoli oli korkealla, hän joutui käytännöllisestikatsoen kiipeämään siihen. Hän istui pitkään tutkien edessään olevia muistiinpanoja.
Aurinko oli jo painunut aikoja sitten mailleen, kun mestarin oppipoika kävi nukkumaan. Mestarin sänky oli pehmeä, mutta oppipoika sai pyöriskellä pitkään ennen kuin uni veti hänet pitkillä lonkeroillaan verkkoonsa.
Hän käveli louhikossa etsien mestariaan. - Tule takaisin, mestarini! hän huusi, kaiku vastasi hänelle: - kaisin mesta, kaisin mesta...
- Minä tarvitsen sinua! En tule toimeen yksin.
- Tule toimeen yksin! vastasi kaiku hänelle.
Hän käveli lähes läpipääsemättömässä louhikossa paljain jaloin. Kivet satuttivat hänen jalkojaan, mutta hän ei välittänyt. Hän jatkoi matkaansa välittämättä vertavuotavista jaloista.
- Pysähdy! Sinähän revit itsesi kappaleiksi, sanoi jokin ääni yläpuolelta.
- Mestari, sanoi oppipoika.
- Ei, en varsinaisesti ole mestarisi, vaan isomestarisi. Minä
lähdin pois kauan aikaa sitten, nyt palasin uniisi.
Haluan puhua kanssasi.<&/p>
- Missä sinä olet?
- Täällä, unien maailmassa voit kohdata olentoja joista saat voimaa. Ei ole väliksi olenko todellinen vai en.
- Miksei ole? Jos et ole todellinen isomestari, kuinka voin luottaa sinun sanoihisi?
- Sinä tarvitset voimaa, rentoudu! Paneudu työhösi, mitä sitten aiotkin! Eivät hansikkaat ikuisesti ole liian isot, kätesi kasvavat, hansikkaat kutistuvat, joko jommin kummin tai molempia. Maailma muuttuu, vielä jonakin päivänä sinulla on oppipoika, ja vielä jonakin päivänä sinäkin mietiskelet louhikoilla. Tämä on ajan olemus, kiertokulku jatkuu, maailma ja ihmiset muuttuvat, vaikka pysyvätkin pohjimmiltaan täysin samanlaisina.
Oppipoika avasi silmänsä ja huomasi makaavansa taas mestarin vuoteessa. Hän kuuli vielä isomestarinsa äänen sanovan: - Rauhoitu, ja opi, äläkä unohda elää. Tulemme uniisi tarpeen vaatiessa antamaan voimaa. Voimaa saat myös siitä mitä sinun on tehtävä.
Mestarin oppipoika nousi ylös. Hänen isomestarinsa itsepäinen ääni jatkoi: - Saat voimaa tekemisistäsi ja se, että sinulla on asioita tehtävänä ja ihmisiä autettavana tekee sinusta vahvemman ja antaa sinulle mahdollisuuden kestää...
Isomestarin ääni katosi, mestarin oppipoika oli täysin valveilla. Hän lopetti kuvittelemisen, siirtyi todelliseen maailmaan ja kävi käsiksi päivän toimiin.
Töitä oli paljon. Hän ei millään pystyisi tekemään kaikkea ajoissa. Hän oli kunnian ja periaatteen mies. Hän oli kärkäs vartioimaan toistenkin kunniaa saadakseen siitä mahdollisimman suuren osan, jos itse ei pystyisikään tekemään mitään kunnioitustaherättävää. Kyllä häntä kunnioitettiinkin: joka paikassa hän sai olla ja kävellä rauhasssa, ei häiriöitä, hän oli Mestari, niinkuin kuvitelmissaan ja unelmissaan myyttisessä maailmassa. Hän käytti valtaa siekailematta, hankki ympärilleen suojakilven jonka läpi kenenkään ei toivonut pääsevän. Mutta eräänä päivänä, hänen ollessaan syventyneenä ajatuksiinsa, eräs ihminen ujutti ikäänkuin huomaamatta sisään ajatuksen, toisen, ja kohta oli ovi auki kokonaan uudelle maailmalle ja ajattelutavalle. Hän rauhoittui ja tuli järkiinsä, käytti valtaa vain silloin kun oli ehdottoman välttämätöntä ja yritti päästä eroon vihamiehiensä vihasta, ajoittain onnistuenkin. Kun hän kuoli,hän oli josuurimmaksi osaksi päässyt kuvitteellista maailmaa pakoon todellisuuteen, joka kuitenkin oli toinen kuvitelma, joskin realistisempi. Sillä sitähän elämä on enemmän tai vähemmän aina: todellisuuden osasista kokoonharsittu kuvitelma.
-------Voit lähettää tekijälle palautetta sähköpostitse tai täyttää allaolevan lomakkeen.