Copyright (c) by Markku Yli-Pentilä 2000 - kaikki oikeudet pidätetään
Vaanimista tajunnan ryteikössä
Muisto oli saatava kiinni, sen verran pahaa jälkeä se oli tehnyt. Niinpä
minä - muiden muassa - varustauduin muistontainnutusaseella ja lähdin
ajatusten käytävälle ottamaan kiinni muistoa.
Tuo muisto oli jo kauan vaikuttanut toimintakykyyn ja tehnyt muistajan
elämästä epävakaata aiheuttamalla pelkoa, meille sanottiin. Sitä, miten se
sen teki, ei oltu useista ponnistuksista huolimatta pystyttyy selvittämään. Oti
n paremman
otteen muistontainnutusaseesta ja aloin jännittää. KOkemukseni
muistontainnutuksesta eivät olleet parhaat mahdolliset. Viimeksi juuri
minä päästin vaarallisen muiston karkuun ja se olikin sitten aiheuttanut
paljon vahinkoa ennen kuin se oli saatu kiinni.
- Viimeinen mahdollisuutesi todistaa, sanoi ylempi esimieheni minulle
aamulla lähtiessämme kohti mieleensiirtokammiota. Mieleensiirtokammio on
paikka,jossa mitä tahansa - elollista tai elotonta - pystytään siirtämään
valittuun mieleen. Siirto tapahtuu jonkinlaisen virtuaalitekniikan avulla,
joka antaa metesästäjille mahdollisuuden kokea symbolisessa muodossa
muistajan alitajuisia ja ehkä osittain tietoisiakin mielenliikkeitä.
Sillätapaa siis lähdimme kohti muistajan mielen sokkeloisia käytäviä.
MInä en olisi välittänyt todistaa muistonmetsästäjänkykyjäni. Kukaan
ei voinut välittää vähempää muistoista kuin minä, mutta oli pakko, olin
palveluksen velkaa yhteiskunnan muistovahdeille.
- Kukahan se mahtaa olla tällä kertaa? tuumin ääneen kun elektrodeja
kiinnitettiin päähäni. Alempi esimieheni mulkaisi minua. Yritin näyttää siltä,
että se oli pelkkä ajattelematon lipsahdus. Tietoa siitä, kenen muistosta oli
kysymys, ei kerrottu muistonmetsästäjille. Se oli sillätavoin puolueettomampaa
ja takasi paremman tuloksen, ainakin niin meille oli sanottu.
- Minä varoitan sinua! sanoi alempi esimieheni, muuta hän ei sitten
sanonutkaan. Leikkaussalia muistuttava mieleensiirtokammio alkoi hävitä
ja - ikään kuin unessa - huomasin olevani toisessa paikassa...
Paikka oli metsä, tai niinkuin kouluttaja oli meille sanonut "mielen
metsä". Puut näyttivät jotenkin kieroutuneilta ja maisema oli synkkä.
Kauempaa tuli mädäntyneiden raatojen hajua, joten suunnistin sinnepäin.
Ilmassa lenteli erilaisia muistoja elämästä. Ne oli naamioitu niin, ettei
niitä tunnistanut. En olisi voinut erottaa tavallisena perjantai-iltana
käytyä puhelinkeskustelua kesäisen uimarannan muistosta, tai mitään
muutakaan.
- Mitä me metsästämme? kysyin alemmalta esimieheltäni, joka seisoi
vasemmalla puolellani.
- Leijonaa jolla on haukansiivet, neljä päätä ja jalat joissa on
vieterit, sanoi alempi esimieheni rauhallisesti. En nähnyt leijonaa,
kaikkea muita kyllä näin.
- Missä se on? kysyin.
Lähdimme kulkemaan eteenpäin. Kaksi muuta metsästäjää tuli jäljessä...
Minusta tuntui etten pystynyt pitämään ajatuksia kasassa. Jokin häiritsi
minua... tämä on kokeilu, käväisi mielessäni tuon tuostakin, varo vain,
varo, varo! tämä on kokeilu! he haluavat sinut, sinut! älä ammu ellei ole
pakko!
Mieleni jatkoi yksinäistä, joskin turhaa vainoharhaista pelkäämistä ja
murehtimista. Pitäisikö tilata aika täältä? ajattelin, He varmaan saisivat
muiston joka tämän on aiheuttanut pois. Ei! huusi mieleni toinen,
vastahakoisempi puolisko, Ei! Mene pois tästä metsästä!Mene kotin! Lopeta
hommat täällä! ei väliä sillä palveluksella jonka olit velkaa!
Ajatukseni eivät olleet läheskään noin selkeitä, mutta jotain
sellaista ajattelin ja ihmettelin samassa itseäni. Myöhemmät tapahtumat
huomioonottaen oli toki ymmärrettävää, että ajattelin juuri niin.
Jatkoimme matkaa. Jossakin lauloi talitiainen Neljää ruusua.
Kummallista. Kaljapullopuiden oksat notkuivat. Teki mieli poimia muutama
kaljapullo mukaan.
- Toinen varoitus! Virantoimituksessa on ryyppääminen kielletty, sanoi
alempi esimieheni kurottaessani kättäni kohti kaljapulloa. JAtkoimme
matkaa. Pari kaveria seurasi perässä, en tiedä heidän nimeään. Ajattelin,
kuinka hassua olisi, jos olisimme jonkun heistä mielessä.
Ohitsemme juoksi kultainen noutaja retuuttaen puunoksaa. Lähdin
seuraamaan sitä vastahakoisesti. Minusta tuntui että se halusi näyttää
minulle jotakin. - Täällä, täällä, se tuntui sanovan minulle. Otin kiinni
kepistä ja leikimme sillä hetken. Mietin, pitäisikö koiralle antaa luu.
Kaivelin taskujani mutten löytänyt mitään. Jatkoimme matkaamme.
-Ajattelin että voisimme seurata tuota koiraa, sillä tuntuu olevan
jotain sanottavaa? sanoin johtajalle, eli alemmalle esimiehelleni.
- Koska koirat ennenkään ovat menneet nelipäisen, haukansiipisen
leijonan perään? kysyi yksi metsästäjistä happamesti.
- Hyvä ajatus, seurataan sitä. Tämähän ei oikeastaan ole oikea metsä
vaan jonkinlainen.... symboli, sanoi johtaja.
Ja niin me seurasimme koiraa, joka oli hylännyt kepin ja retuutti nyt
sohvatyynyä, jossa oli nappi ja joka oli päällystetty kankaalla. Se näytti
iloiselta johdattaessaan meitä läpi synkeän metsän, jonka kaljapullopuut
olivat muuttuneet miltei läpipääsemättömäksi ajatus- ja tunneryteiköksi,
josta ei ottanut selvää. Jossain kuulimme dinosauruksen karjuvan.
Leijonista ei näkynyt tai kuulunut mitään. PElko oli vähän hellittänyt,
minusta tuntuu etten pääsisi pakoon. Vieläkään en tiennyt, mitä oikein
pelkäsin.
Olimme valeltaneet pitkään kun tiellemme tuli dinosaurus. - Pääsy
eteenpäin kielletty, se sanoi, - salaisten tunteiden ja pelkojen raja on
ehdottomasti tässä.
- Minä olen heidän kanssaan, sanoi koira, - voit päästää heidät läpi.
- Minun on neuvoteltava...
Dinosaurus kiinnitti huomionsa johonkin ja lakkasi olemasta
dinosaurus. Näkyi vain jokin epäselvä, uhkaava hahmo, jonka piirteet
sulivat ja muuttuivat vähän kiltimmännäköiseksi dinosaurukseksi.
- Hyvä on, saatte mennä.... lei... teidät otetaan vastaan.
Ja niin me lähdimme portista, jota dinosaurus piti auki. Taivaalla
näkyi tähdenlento, joka tuntui viestittävän meille, että meitä
tarkkailtiin. - Minä tarkkailen teitä, minä olen suojelija, hälytän
apujoukot paikalle mikäli teette jotain josta voisi olla
perustavanlaatuista vahinkoa metsälle... henkilölle jonka mielessä te
olette.
Jatkoimme matkaa emmekä kiinnittäneet paljoa huomiota tähteen. Tai
ainakaan muut eivät tuntuneet kiinnittävän. Onko tämä luvallista?
ajattelin. Onko meillä oikeus mennä jahtaamaan muistoja ja tappamaan
niitä? Onko oikeus puuttua mielen symboleihin symbolisessa muodossa, jos
emme tiedä edes mitä ne symbolit ovat? Minä en tiennyt. Yhtäkkiä kaikki
tuntui yhdentekevältä. Kunpa vain olisin päässyt pois tästä tilanteesta.
Kävelimme läpi sankkenevan tunne- ja muistoryteikön. minä aloin kohota
ryteikön yläpuolelle. - Mitä sinä teet? kysyi alempi esimieheni, - Kuinka
sinä teet tuon?
- Minä.... en tiedä, sanoin ja jatkoin lentämistä seuraten koiraa, joka
vieläkin näytti tietä.
- Tule takaisin! huusi alempi esimieheni, mutten välittänyt hänestä.
- Huomio, keskus, täällä ryhmän 1368B johtaja. Yksi metsästäjistä on
lähtenyt omin päin ja vielä lentäen johtohahmonaan koiraksi muuntunut
symboli, odotan lisäohjeita, ryhmän jäsen 3, vastahankainen ja epäilevä.
Johtokeskuksessa oli tämän viestin kuuluessa kaiuttimesta kireä
tunnelma. Kokeenjohtajasta alkoi tuntua, että kaikki luisuisi käsistä. -
Eikö kyseessä ole itse kohde? kysyi muuan oppisopimuksella töissäoleva
ryhmän jäsen hiljaa. - Kyllä, vastasi kokeenjohtaja, - Tällaista ei ole
koskaan tapahtunut. Meistä tuntuu että mitä tahansa voi tapahtua siellä.
Tarkoitan että sitähän ihmiset tekevät jatkuvasti tiedostamattaan,
jahtaavat muistojaan ja yrittävät selviytyä, mutta tämä on usi tilanne,
täysin uusi, ihminen tutkimusmatkalla omassa päässään. Sitä ei voi edes
verrata uniin, koska tämä on paljon voimakkaampi kokemus. Mitä tahansa voi
tapahtua! Voi olla että joudumme palauttamaan heidät ennen kokeen alkua
tehdyistä mielen varmuuskopioista, eikä se menetelmä ole vieläkään täysin
pomminvarma. Mutta odotetaan ja katsotaan... Avatkaa aistinkanavat
joukostalähteneen osalta!
Niin tehtiin. Vaikka kaikki tulikin nauhalle, halusivat he olla
varmoja että ehtisivät hätiin mikäli jotain sellaista tapahtuisi, jolle
voitaisiin tehdä jotain.
Lensimme koiran kanssa kohti leijonan pesäpaikkaa. Kuulin sen karjunnan,
joka oli torjuva: - Pois täältä! Pois! Teillä ei ole asiaa tänne! MInä
pirston mielenne tuhansiin sirpaleisiin, siksi suostuin ottamaan teidät
vastaan! Minä olen suuri osa sielua, tämän henkilön mieltä! Jos tuhoate
minut, tuhoatte... kaiken!
- Niinhän sinä sanot, sanoi koira, - nyt me tulemme!
- Sinä et tiedä mitä teet! Olet vaarassa, lauloi pikkulintu ylhäältä
oksaltaan, - Edes minä en välttämättä pysty suojelemaan sinua, viestitti
tähti korkealta taivaalta.
Käännytään takaisin, ajattelin, mutta juuri silloin leijona iski. Se
hyökkäsi kohti kultaista noutajaa, joka kuoli tuskallisen ja verisen
kuoleman ja yhtäkkiä kaikki into metsästää oli poissa. Kohotin
vaistoimaisesti aseeni ja ammuin, mutta vain tainnuttaakseni nälkäisen
leijonan, en tappaakseni.
- Huomio ryhmä 1368b, huomio ryhmä 1368b, täällä keskus. Tässä tulevat
koordinaatit, jossa ryhmänne kadonnut jäsen ampui tainnoksiin nelipäisen
leijonan. 13,42,158.
- Kiitoksia, sanoi ryhmänjohtaja kaiuttimessa, - voitteko siirtää
meidät oikeaanpaikkaan?
Olin täysin turta tapahtuneen jälkeen. Halu jatkaa metsästystä oli koiran
kuoleman jälkeen täysin kadonnut. Kun muut metsästäjät ilmestyivät
paikalle, sanoin lopettavani muistonmetsästyshommat.
- Et voi, olet meille palveluksen velkaa.
- Minusta ei ole tähän, nyt uskallan sen myöntää. Tämä homma -
varsinkin tämä viimeinen tehtävä - on muuttanut minua liikaa.
- Leijonan sait joka tapauksessa tainnutettua, tutkitaanpa sitä näillä
instrumenteilla....
- pahalta näyttää, se on tapettava kokonaan, sanoi alempi
johtaja tutkittuaan hetken laitteita. Niinpä hän tappoi leijonan.
Sellaista kauhua en ole ennen kokenut. Tulin hulluksi, ravistelin
ryhmänjohtajaa ja käytin muistontainnutusasetta ensin häneen ja sen jälkeen
aloin ammuskella kaikkea joka ympärillä liikkui. Jossain vaiheessa ammuin
itseäni ja heräsin leikkaussalia muistuttavasta paikasta.
Tämä minulle tapahtui, se kävi nauhoista ilmi, elin sen uudelleen sen
jälkeen kun minut palautettiin. Tai se osa, jonka metsästysretkemme tuhosi.
En siltikään ole entiseni. Kyllä se vaikuttaa, mielenpalauttaminen.
Jouduin katsomaan aistinauhatkin niin, että tiettyihin
varotoimenpiteisiin ryhdyttiin. Mutta selvisin siitä. Suhtauduin
kaksinaisesti minun erottamiseeni metsästysrenkaasta, mutta lopulta
tajusin - niin tunteella kuin järjelläkin - että se oli oikea ratkaisu.
Nykyään olen alitajuisten symbolien kanssa tekemisissä vain unessa ja
satunnaisessa terapiassa. Sain suhteellisen helpon homman, jossa ei
tarvitse muuta kuin valvoa robotteja ja tietokoneita, hyviä rutiineja. Nyt
olen onnellinen.
Voit lähettää tekijälle palautetta sähköpostitse tai täyttää allaolevan lomakkeen.