Copyright (c) by Markku Yli-Pentilä 1999 - kaikki oikeudet pidätetään
Väsyyneiden herrojen klubi (syyskuu 1999, sivuille helmikuussa 2000) - Seuraava! Oletteko jäsen... ilmeisesti, ainakin näytätte väsyneeltä. Onko teillä pääsymaksua? Kaivelin taskujani, en muistanut pääsymaksua edellisiltä kerroilta. Lopulta työläännyin koko touhuun ja päästin oikein kunnon haukotuksen niin, että kieli, hampaat ja kurkunpää näkyivät. - Kelpaa, sanoi kelpo ovimikkomme. - Mutta seuraavalla kerralla kunnon ääni kannattaisi liittää mukaan, mutta menköön. Etsin vapaata pöytää, sohvaa tai muuta, johon olisin voinut mennä nuokkumaan tai loikoilemaan. Kun en löytänyt, rojahdin lattialle. Nousin kuitenkin jo kymmenisen minuutin kuluttua, koska päälleni oli nukahdettu, minuun oli huolimattomasti kompastuttu ja jalalleni oli astuttu. Haukotellen lähdin hoippuroimaan kohti baaritiskiä. Sieltä löytyi kuin ihmeen kautta jokin lavitsa, jolle rojahdin. Olin jo pääsemässä hyvääån uneen, kun joku ravisteli minua hellävaraisesti. - Tulisikos teille jotain? kysyi ilmeisesti uusi tarjoiulija. - Ööö... minä voisin ottaa kahvin konjakilla... tai toisaalta, kahvi voisi piristää, pelkkä tequila ilman sitruunaa. Oletkos sä joku uusi täällä? - Oonhan mä ollu jo pari kuukautta. - Etkö tiedä, ettei jäseniä saa herättää? - Uusi määräys johdon taholta: piristysruiske, tai ei oikeastaan... Ennemminkin jonkinlainen rutiinin rikkominen. Monet herrat tulevat tänne koko yöksi nukkumaan ja lähtevät aamulla virkeinä töihin, ja eihän se taas vetele alkuunkaan, silloinhan klubimme jäsenyys menettäisi merkityksensä. Tässä, tequila, 28 markkaa. Etsin taskusta viisikymppisen, jolla maksoin juomani. Kesken kulauksen olin vähällä saada juoman väärään kurkkuun, koska meinasin nukahtaa, mutta onneksi sain sen kuitenkin alas. Hoippuroin väsynmeesti etsien tuttuja. Hetken kuluttua löysinkin Väsyneiden herrojen klubin kanta-asiakkaan, Sameli Väsyn. - To terve, same, mitäs kuuluu? - Ihan hyvää, paitsi että ajat eivät ole samanlaisia kuin ennen. Kaikki on kokemassa mullistusta... Olen itse asiassa väsynyt koko touhuun, mutta alkanut vähitellen piristyä, koska hankin vaimon. - Piristyä? Kuinkas uskallat mainita tuon sanan tuossa hengessä täällä? Ja vaimon? Mistäs sinä, umpiväsynyt mies nyt vaimon hankkisit? - Se on itse asiassa hyvin yksinkertaista. Voit nähdä hänet täällä jos haluat. - Oletko sinä, onneton, mennyt tuomaan vaimon tänne? Tämähän on nimenomaan väsyjneiden herrojen klubi, ei mikään väsynyt sekaklubi tai muu vastaav! - Hän on yksi tämän paikan tarjoilijoista, rakastuin häneen heti kun näin. Lauleskeli tuutulauluja minulle, niin unettavalla äänellä... mutta ne ajat ovat nyttemmin takanapäin. Olen muun muassa alkanut käymään lenkillä hänen kanssaan. - MAkkarallako? - Ei kun me kierretään pururata reipasta kävelyvauhtia kaks kertaa päivässä. Aluksi se väsytti, mutta ei nyt enää, kun siihen on tottunut. Nyt se piristää. Että mä oon kyllä varmasti nyt viimerisiä kertoja täällä, mä oon saanu elämään niin paljo sisältöä... Pöytistyneenä en kuunnellut enempää hänen horinoitaan vaan lähdin takaisin baaritiskille. Paikkani oli valloittanut joku entiseltä urheilijatyypiltä näyttävä nuorimies, joka ei meinannut aluksi päästää minua siihen takaisin, mutta hetken suostuteltuani hän teki tilaa, ja rojahdin siihen epämukavasti. Samainen tarjoilija tuli taaas kysymään ottaisinko lisää. Otin tuplaviskin ja join sen, tämä uusi tyttö alkoi laulaa tuutulaulua. Enempää ei siitä illasta olekaan kerrottavaa, menin - kuten tavallista - pitkälti yli valomerkin jälkeen kotiin, nukahdin sohvalle Dostojewskin Rikoksen ja rangaistuksen kanssa ja nousin jo puolitoista tuntia herätyskellon soittamisen jälkeen. Nousu oli yhtä hankalaaa kuin aina ennenkin, mutta sain itseni aikaisemmin vakuutetuksi väsyneenä olemisen tärkeydestä. Koska aikaa jäi, päätin mennä kävellen töihin. Huomasin kävelyn edistävän väsymuystä ja istahdin hetkeksi ojanpenkalle lepäämään. Sen istahtamisen johdosta myöhästyinkin kaksi tuntia. Tavallistahan se oli, mutta tällä kertaa minulle huomautettiin siitä. Esimieheni Oiva Kontionkulma sanoi, että mikäli en parantaisi työtulostani, loppuisi minun väsyneen naamani katseleminen työpaikal l a. Todella ikävää, hänhän oli aikoinaan myöskin klubin jäsen, mutta ilmeisesti esimiesasema teettää paineita, ainakin alaisilla. Niinpä yritin näyttää ahkeralta ja kjunnolliselta työntekijältä ja olin ilta kymmeneen asti työpöytäni ääressä. Osan ajasta nukuin, mutta työtuloskin ylitti odotukset. Olin sitten lähdössä ulos kun muistin varashälyttimen, joka kytkeytyy päälle automaattisesti puoli kymmeneltä. Ei se minua haitannut, rupesin suoraa päätä nukkumaan. Heräsin puoli kahden maissa hirvittävään vessahätään. Puoli neljään asti jaksoin pinnistellä, mutta sitten päätin: tuli mikä tuli, vessassa on käytävä. Avasin oven, laukaisin hälyttimen, kävin vessassa enkä ehtinyt poiskaan ennen kuin yövartija tuli minua hakemaan. - Mitäs sitä täälä tehdään tähän aikaan yöstä? hän kysyi. - Töitä, sanoin ja näytin henkilökorttini, - Olen pahoillani, venähti vähän. - Ei se mitään, jos maksat laskun, 500 markkaa. Nolona käskin lähettää laskun osoitteeseeni ja jatkolin nukkumista. Näistä pienistä vastoinkäymisistä huolimatta olen onnellionen! Jos sinä, arvoisa lukija, täytät ehdot, niin liiypä sinäkin Väsyneiden herrojen klubiin täyttämällä kaavakkeen, jonka löydät osoitteesta: http://welcome.to/vasyneidenherrojenklubi/ Ystävällisin terveisin: Aulis Vähäkorpi, hyvin väsynyt P.S.: Minulta meni tämän kirjoittamiseen kaksi viikkoa. En ole jaksanut tarkistaa kirjoitus- kielioppi- tai muitakaan virheitä, joten lähetän tämän listalle tällaisenaan. Tämä ei ole mainos. tervvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvvv v vvvvvvvvvv
Voit lähettää tekijälle palautetta sähköpostitse tai täyttää allaolevan lomakkeen.