Historiaa

Ensimmäinen merkintä nykyisen Karijoen asukkaista on vuodelta 1586, jolloin Böthe-nimisessä Närpiö kylässä oli kaksi taloa. Kun uudisasukkaat tulivat veromaksukykyisiksi, heidät määrättiin kuuluviksi Närpiön seurakuntaan. Väestö lisääntyi hitaasti, vasta parin vuosisadan kuluttua se oli kohonnut 506 henkeen, jolloin karijokiset ryhtyivät hankkimaan omaa kirkkoa. Karijoki kuului tuolloin ruotsinkieliseen Lapväärtin seurakuntaan, jolloin karijokisille pidettiin jumalanpalveluksia suomeksi kirkon sakaristossa.

Vuonna 1797 karijokiset lähettivät Hänen Kuninkaalliselle Majesteetille mitä alamaisimman anomuksen saada rakentaa oma kirkko ja saada oma pappi. Kuningas myönsi rakennusluvan 2.7. 1799 ja samalla Karijoki sai myös luvan pitää oman saarnaajan.

Kirkonrakentajista kuuluisin karijokisille oli Salomon Siimoninpoika Köykkä (Köhlström), jonka puoleen karijokiset kääntyivät. Häneltä saatiin kirkon piirustukset ja hän antoi lupauksen tulla kirkon rakennusmestariksi.

Kun kiistat kirkon paikasta oli saatu selvitettyä, varsinaiset rakennustyöt päästiin aloittamaan vuonna 1802. Rakennustöitä tehtiin aluksi vain keväisin muutamia viikkoja kerrallaan, joten kirkko valmistui tasakertaan vuonna 1808. Oman viivästyksensä rakennustöihin toivat myös tuomikapitulin ja maaherran nuiva asenne sekä Suomen sota 1808-09. Perimätiedon mukaan kasakat yrittivät polttaa juuri tasakertaan rakennetun kirkon. Kirkon vuorilaudoituksen korjauksessa löytynyt hiiltynyt seinähirsi todistaa näin todellakin tapahtuneen. Tämän polttoyrityksen esti Helena Kullas, joka sammutti palon kantamalla vettä virsuilllaan sytykkeenä olleeseen lastukasaan. Kuollessaan nälkävuonna 1812 Helena Kullas oli ensimmäinen kirkon hautausmaahan siunattu seurakuntalainen. Tästä syystä kirkkoa on nimitetty Helenan kirkoksi.

Kirkon yksityiskohdista ehkä paras lienee vanhatyylisin koristeleikkauksin ja –kuvioinnein varustettu saarnatuoli, jonka on muistitiedon mukaan tehnyt puuseppä Mikkel Sundstedt Klokkasmäen Haaraojalta.

Karijoen kirkkoon saatiin aluksi yksi kello, jossa päiväys 18.2.1807. Kello piilotettiin Suomen sodan ajaksi niin sanottuun Kellolatoon eli Prosinmäen takana olevaan latoon. Kello nostettiin takaisin tapuliin sodan päätyttyä vuonna 1812, jolloin tuota juhlaa oli todistamassa täysi kirkko eli 420 seurakuntalaista.

Yleistä

Karijoen kirkko kuuluu Pohjanmaan ja Satakunnan rajoilla muodostuneeseen ristikirkkojen ryhmään, jolle on tunnusomaista kiinteä, tapulia muistuttava, moninivelinen kellotorni. Kirkon runkohuoneen muoto ja mittasuhteet ovat uusklassiset, kun taas tornin yläosa edustaa kansanrakentajien tyyliä.

Vuonna 1888 kirkko sai ensimmäisen alttaritaulun, jonka alkuperästä ollaan kahta mieltä. Erää tiedon mukaan taulun maalasi vuosina 1854-57 harrastelijamaalari, merikapteeni Geberus ollessaan laivoineen karanteenissa jossakin Taka-Intiassa. Toinen tieto kertoo taulun maalanneen hänen vävynsä Wendelin, joka oli saanut akateemisen taiteilijakoulutuksen. Tämä taulu oli paikallaan 1954, jolloin se siirrettiin sakaristoon ja tilalle tuli Kaarlo Lamminheimon maalaus, joka kuvaa Jeesusta suomalaismaisemassa.

Ensimmäinen korjaustyö kirkkoon tehtiin vuonna 1887, jolloin kirkon lehteri kunnostettiin sekä vanhan paanukaton tilalle laitettiin harmaa peltikatto. Tämä katto palveli kirkkoa tasan sata vuotta. Vuonna 1987 peltikatto vaihdettiin uuteen kuparikattoon, vaikka paanukatto olisi ollut tyylillisesti sopivin, mutta kustannukset ratkaisivat.

Seurakunnan monilahjakkaan kirkkoherran Tobias Palosen aloitteesta kirkkoon hankittiin Kurikan kirkon vanhat urut. Tobias Palonen itse asensi, puhdisti ja viritti Karijoen kirkon uudet urut. Ensimmäiset urut palvelivat aina vuoteen 1960, jolloin tilalle hankittiin uudet.

Vasta vuonna 1949 kirkkoon asennettiin sähköt, siihen asti oli tultu toimeen kynttilöillä ja öljyvaloilla. Muutamia vuosia sen jälkeen kirkkoa korjattiin ulkoa arkkitehti Kauno Kallion suunnitelman mukaan. Ja pian tämän jälkeen kirkkoa korjattiin sisältä taidemaalari Urho Lehtisen suunnitelmien mukaan muun muassa kaikki kansan omaiset, uusrenessanssityyliset koristelut maalattiin piiloon. Vasta vuonna 1977 palattiin Tobias Palosen suunnittelemaan interööriasuun, jolloin seinäornamentit palautettiin.